Päätin myös pukeutua helmesti.

Uutta ja vanhaa: Tullikamarin takaa näkyy uuden Luminary-tornitalon rakennustyömaan nostokurki.

Hämeensilta.

Koski, Tampereen sydän.

Tampereen taidemuseossa on meneillään Vuoden nuori taitelija -näyttely. Tällä kertaa kunnian on saanut Tiina Pyykkinen. Pyykkisen teokset syntyvät ja muuttuvat valon ja katsomiskulman mukaan: kuin töihin olisi vangittu aika ja muisti. 

Lopulta kuljeksin vielä Hämeenpuiston kautta Tallipihalle, ostin suklaata ja uusia ovinuppeja uuden Annilan ehtojen 80-luvun ruskeiden muovinuppien tilalle. Ensi viikolla pitää palata apurahalta palkkatöihin, mutta siihen on vielä useampi päivä. 

"Kesä jatkuu. Kesä."

Olen muuttamassa. Se on kauheaa.

Se on myös välttämätöntä. Vanha asuntoni on minulle aivan liian pieni. Olen tilarohmu, ympäri pyöriskelijä, suuriin, avariin halleihin pesiytyvä. Olen myös tavararohmu, harakka, kauniin keräilijä. Siksi minulla on paljon tavaroita. Muutossa kuitenkin paljastuu se, mikä jää rakkaiden, jännittävien ja outojen tavaroiden varjoon: kama ja sälä. 

Pölyn määrästä en edes aloita.

Olen asunut samassa asunnossa kahdeksan ja puoli vuotta. Vaatehuoneeseen ja alkovini alla olevaan säilytystilaan on kertynyt ties mitä, epäilyttävää tauhkaa, painolastia, sitä minkä on vain laittanut syrjään, kun ei ole tarvinnut ajatella sen pitemmälle. Ja nyt, kun olen muuttamassa majaa, kaikki se tulee taas vastaan. Joten olen heittänyt pois yliopiston ranskan muistiinpanot, ehkä 1017 joulukorttia, joista osa viime vuosituhannelta, antanut minulle jostain joutuneen lasten muovisormuksen kummilapselleni sekä selvittänyt, minne voisin lahjoittaa ison kassillisen pehmoleluja.

Sitten ovat esineet, jotka ovat niin paljon enemmän kuin vain esineitä. Kuten ensimmäiset leluni, nimetön pupu ja Heli-Heli-pallo. Pupun olen saanut niin pienenä, etten osannut keksiä sille nimeä, koska en tiedä, osasinko vielä edes kunnolla puhua.

Pakkasin myös vihkot, joihin olen kirjoittanut Naisen ja kuninkaan ensimmäisen version. 

Nämä nuhjuiset vihkot ovat eräs elämäni tärkeimpiä esineitä. Olen kirjoittanut kahden muunkin romaanini ensimmäiset versiot käsin ja luopunut tavasta vasta tällä hetkellä työn alla olevan tarinan kanssa. Erään aikakauden loppu siis.

Kenenkään meistä ei pitäisi olla vain khakihousunsa. Mutta khakihousut voivat kantaa mukanaan muistoa. Ehkä osa kertyneestä pölystäkin on tähtipölyä ja hitusia timanteista.

Alueella on paitsi tehdasrakennuksia, myös Nottbeckien kartano. Kun olin lapsi, ei kartanon eikä tehtaiden lähimaille päässyt kulkemaan. Tämä oli omiaan lisäämään paikan vetovoimaa. Tyydyimme kyllä ystävieni kanssa melko säyseästi kiertämään aluetta reunustavan verkkoaidan ja punomaan tarinoita aavekartanosta sekä tehtaan varjoissa lymyävistä kansainvälisistä suurrikollisista. 

Aaveet eivät tällä kertaa näyttäytyneet ja rikolliset lienevät jo luikkineet tiehensä. Hienoa alueella kyllä oli. Kartano on komea ja hylätty tehdas täynnä rappio-industriaalia lumoa.

Olen jälleen saman tunteen äärellä kuin monta kertaa aiemmin. Keskustelu kirjailijuudesta lainehtii mediassa enkä osaa asettua keskusteluun mukaan. Ja kun keskusteluun vielä liittyy keskiluokka - ah, tuo myyttinen suomalaisuuden perikuva, möhkälemäinen me, joka tarkoittaa milloin mitäkin - niin ollaan kirjailija- ja luokkaidentiteetin risteyskohdassa. 

Olen akateemisesta perheestä. Simppeli lause? Nääh. Klassisen määritelmän mukaanhan riittää, että toinen vanhemmista on korkeakoulutettu. Omassa tapauksessa on maisteriksi itsensä lukenut äitini. Isäni on työläistaustainen. Asetelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen, isäni tietää oopperasta enemmän kuin minä koskaan tulen tietämään ja lukee ehkä kolme kertaa enemmän kirjoja vuodessa kuin itse nykyään ehdin. 

Työsopimuksessani lukee alempi toimihenkilö. Joskus tuntuu, että sen ja alemman keskiluokan välille vedetään siekailematta yhtäläisyysmerkki. Koen kuitenkin työni täysin duunarityöksi. Olen ollut kohta kymmenen vuotta asiakaspalvelualalla, ja ala senkun paisuu ja paisuu. Onko siitä uudeksi tehdastyön kaltaiseksi työllistäjäksi, jää nähtäväksi. Mitään erityisen keskiluokkaista en omassa palkkatyössäni näe. Harvemmin aihetta kirjallisuudessakaan käsitellään - oma teokseni Hirviöasiakaspalvelu toki sivuaa aihetta, mutta pääosassa on huumori, ei niinkään aspatyön arki.

"Suurin osa kirjallisuudesta käsittelee kuitenkin keskiluokkaista maailmantuskaa", Asta Leppä kirjoittaa. Tässä kohtaa koen aina putoavani kärryiltä niin lukijana kuin kirjailijanakin. Koska mitä hiton kirjoja näin sanovat oikein ovat lukeneet ja mitä tämä kertoo kirjallisuuskeskustelun kapeudesta? Sitten muistan oman vinkkelini. Lähes kaikki tuntemani kirjailijat kirjoittavat spefiä, ja spefikirjailija (tai lasten- tai nuortenkirjailija, runoilija, sarjakuvapiirtäjä, hitto, kirjailijakeskustelussa lähes kuka tahansa muu kuin keskiluokkaan sijoitettu, realismia kirjoittava kirjailija, joka mieluusti asuu tietenkin Helsingissä) kuuluu jonnekin epämääräiseen marginaaliin. Sieltä kohoaa paljon monipuolisempia ja moninaisempia aiheita kuin keskiluokkainen maailmantuska.

Kuitenkin minuunkin saa helposti painettua keskiluokkaisuuden leimoja: olen korkeakoulutettu, minulla on vakityö, asun omistusasunnossa... En kuitenkaan koskaan ole kokenut kuuluvani keskiluokkaan enkä edes halua kuulua. Perinteisellä luokkajaolla on minulle hyvin vähän annettavaa, ja siksi keskustelu kirjallisuuden ja kirjailijuuden keskiluokkaistumisesta tuntuu poissulkevalta ja kapea-alaiselta. Tästä päästään mukavasti kysymykseen siitä, mikä suomalainen kirjallisuus ylipäänsä mielletään oikeanlaiseksi kirjallisuudeksi: taasko realismin painolasti typistää kirjallisuuskeskustelun? 

Jako keski- ja työväenluokkaan on murtumassa: itse olen siitä hyvä esimerkki. Miksi siis kirjailijan yhteiskuntaluokalla on yhä merkitystä? 

Tässä toki vain maistiaisia, kaikki kuvat nähtävissä täällä.

Kauhusirkuskuvat täällä.

Klubilaiset yhteiskuvassa.

Neiti tutkimusmatkailija.

Korppi ei osaa käyttäytyä. Ilmalaivan kapteeni on alistunut kohtaloonsa.

Totuuden äärellä.

Kevät on suosikkivuodenaikana. Ja samaan aikaan ehkä vaikein aika vuodesta. Talvi on raskain, mutta sinnittelen sen halki apunani kirkasvalolamppuni Kotiaurinko, kehruukissat ja litroittain teetä. Keväällä nuupahdan, koska valon lisääntyessä ei tarvitsekaan enää sinnitellä. Siksi tulee kevätväsymys, herpaannus kun on selvinnyt taas uuden kesän kynnykselle. Siksi myös blogilöpsöys.

Huhtikuun 9. päivä taklasin kevätväsymystä piipahtamalla Helsingissä Popcultissa. Ihana coni! Muistutti wanhaa conikävijää Ropeconista - jossa en ole käynyt ikuisuuteen. Lämminhenkinen tunnelma, mahtavaa cossausta! Kävimme myös yhteiskuvassa Osuuskumman steampunkkareiden kanssa. 

Ensin pönötettiin virallisemmin. Vasemmalta: Hanna Morre Matilainen, Mia Myllymäki, Magdalena Hai, allekirjoittanut ja J.S. Meresmaa. (Kuva PopCultin kuvauspalvelu.)

Sitten otettiin asenteella. (Kuva Popcultin kuvauspalvelu.)

Kevään tulon huomaan siitäkin, että teen pohjalaatu alkaa hitaasti mutta vääjäämättä liukua mustasta vihreään. Viime keväänä join litroittain senchaa. Toistaiseksi vielä vuorottelen: tällä kertaa esittelyssä enteilevästi nimetty Kuopion kauppahallin Pikkumakkeen Kesäyön uni. 

Pelkästään jo teepakkauksen etiketti saa minut hyvälle tuulelle, puhumattakaan siitä, että shampanjalla maustetussa teessä on jotain kohottavaa. Kesäyön unessa on kaikki kohdallaan: kirpeää mansikkaa ja shampanjaa tasapainottaa pehmeä kerma.

Lamppukaunottaren ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi: elo on helmempää, kun se on kauniisti valaistu.

Kesäyön uni ei shampanjasta huolimatta vie minua Ranskaan vaan Italiaan. Koska se maistuu viileältä valkoviiniltä, jota juodaan katukahvilassa piazzalla. Tai miksei Kuopion torilla kesäpäivänä. Ehkä juojat eivät aivan ole sitä, mitä väittävät olevansa - Kesäyön unta voisi juoda pikkutunneilla, yöjuhlissa, kun kaikki eivät ole vielä riisuneet naamiotaan.

Se näyttää mustalta joutsenelta ja avaruusalukselta. Ja venäläiseltä kansansadulta Vasilisa Viisaasta. Huomautettakoon, että se myös painaa kuin synti - tästä kannusta ei voi tarjoilla kuin tärkeää ja painavanmakuista teetä. 

Sain myös tekijänkappaleet Osuuskumman uudesta steampunk-antologiasta. On se vaan korea! (Kissankorvahattu larppaa kuvassa silinteriä.)

Olen mukana antologiassa novellilla Mustan käden varjo. Se on ensimmäinen vaihtoehtohistoriallinen novellini ja sijoittuu vuoteen 1919, suuren sodan jälkimaininkeihin. Syntyajatuksena oli oma ihmetykseni siitä, miten ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajauduttiin niin pian toiseen ja toisaalta se, miten pitkän, historiallisen kehityksen päätepiste ensimmäinen maailmasota oli.

Novellissani Suomi on itsenäistynyt jo 1809. Venäjä on tukahduttanut vuoden 1917 kapinan ja säilynyt keisarikuntana. Oli helmeä mutta työlästä uppoutua taustatyön tekemiseen novellia varten. Mielenkiintoista oli myös tasapainoilla sen kanssa, miten paljon tunnettua historiaa säilyttää ns. totena omassa tarinassaan ja missä taas poiketa omille poluilleen. Nostan kissankorvahattuani kaikille historiallisen fiktion kirjoittajille! 

Kissakin sen tietää.

Tänään aamuteenä Teetaikurien Chaitee. Siinä on pippuria! Sain tämän teen joululahjaksi ystävältä ja olen siihen kertakaikkisen ihastunut. Siinä on täyteläinen ja lämmin maku - eksoottinen, lähes siirtomaa-aikainen, muistuma ajoista jolloin tehtiin maustematkoja ja seikkailtiin merillä (pippuri aiheuttaa minussa selvästi siirtomaa-aikojen hävytöntä romantisointia).

Tässä teessä on lämpimiä öitä ja salaisuuksia, ehkä jopa vähän kiellettyä hedelmää. Rohkenisin suositella sitä myös viettelyteeksi, mutta varoituksen sana! Tee ei sovi heikkohermoisille eikä kaunosieluisille!

Gorba-kissa tillottaa.

Herkullisten Herukoiden pohjana on Ceylon-tee. Kanervan lisäksi se on maustettu musta- ja punaherukalla sekä mustaherukan lehdillä. HH onkin kaikessa marjaisuudessaan kesäinen tee ja sopisi siksi ehkä parhaiten elokuulle. Puutarhajuhliin tai sadonkorjuudeen.

Mutta toisaalta Herkulliset Herukat vie ajatukset jonnekin kylmään. Lumeen. Laavulle. Se sopisi hiihtoretkelle termariin. Muistuttamaan herukoineen kesästä ja pulleista marjoista, joihin itse aurinko on taltioitunut. Samaan aikaan siinä on kuitenkin kylmä ja viileä vivahde. Kanerva kinosten alla, odottamassa kevättä.

Kuvan muki on eräs suosikeistani. Se on sopivan kokoinen ja sitä on ilo katsella. Juokaa aina teenne hyvästä, kauniista tai kiinnostavasta mukista. Elämä on liian lyhyt tylsälle teelle tai mitäänsanomattomille astioille. Kauniista kissasta plussaa.

Saatuani Kauheat lapset pois käsistäni viime syksynä aloin heti suunnitella sille jatko-osaa. Ei minun pitänyt, mutta siinä vain kävi niin. Ajattelin, että ryhtyisin kirjoittamaan sitä vuoden vaihteen jälkeen. Olen kuitenkin hidas kypsyttelijä, ja vuoden loppupuolella totesin, että kyseinen tarina ei ole vielä valmis. Siitä puuttuu suuri palanen, lohkare oikeastaan, joka ei ole vielä paljastanut itseään. Joten päätin odottaa.

Minun ei ylipäänsä pitänyt julkaista tänä vuonna mitään. Kuten sanottu, olen hidas kirjoittaja. Siitä huolimatta olen julkaissut kolme teosta peräkkäisinä vuosina. Tänä vuonna tuleekin neljäs putkeen, kun Hirviöasiakaspalvelu ilmestyy keväällä. Toisinaan mietin, miksi edes teen mitään kirjoituspäätöksiä ja -suunnitelmia, kun aina käy näin. 

Kävi nimittäin niin, että eräänä mitäänsanomattomana päivänä istuin bussissa... Ja sain idean jäätyneestä, valkoisesta kaupungista, jonka seinään on joskus maalattu aurinkomuraali. Se oli niin pakottava ja samaan aikaan vaivaton, että ryhdyin kirjoittamaan. Siitä lähtien tarinaa on vuotanut minusta ulos aina, kun olen vain ottanut kynän käteen ja käynyt tarinakirjan äärelle.

Nyt salarakkaani on julkinen. On tietysti riskaabelia kertoa tällaisista noin vain elämään hiipivistä kertomuksista, koska en vielä itsekään tiedä, mitä tästä edes tulee. Mutta myönnän, että on vaihteeksi tavattoman helmeä vain kirjoittaa vapaasti, ilman deadlinea tai tarkempia suunnitelmia.

Toisinaan on hyvä lähteä pois: viime viikonloppuna olin kirjailijaretriitissä kuuden kollegan kanssa Salon Mathildedalin ruukkikylässä. Paikka oli kertakaikkisen upea ja sain työn alla olevan novellin valmiiksi. Ihanaa kirjoittaa veden äärellä! Ostin uutta teetäkin, joten lähiaikoina lähden etsimään tarinaa ainakin piparmintusta ja raparperi-kermasta.