PUUTTUVAT ELIMET

Pieni kaunokirjallinen näytelmä

Eräälle sienipäälle ja eräälle lortolle

(c) 2006 Anni Nupponen

 

Henkilöt:

 

Stella, valo-olento

I.M.S., mereltä lähtenyt

 

 

Lavastus ja tapahtumapaikka:

 

Huone.

 

Huoneesta johtaa ovi keittiöön. Keittiöön ei näy sisälle, mutta se vie silti suuren osan lavatilasta. Toinen ovi johtaa eteiseen, mutta eteinen ei ole mukava lavastuksessa.

 

Huone on kalustettu rumilla, painavanoloisilla huonekaluilla. Huonekaluja on ylettömästi, mutta huone ei ole täyteen tupatun, ainoastaan typerästi kalustetun näköinen. Tärkeimpiä huonekaluja ovat kammottava toimistopöytä sekä sohva. Seinällä on tauluja, mielellään tunnettujen ja ahdistavien taideteosten halpoja julistejäljennöksiä. Muutamia puolikuolleita huonekasveja näkyy. Pöydällä on paljon kirjoja. On tärkeää, etteivät katsojat näe, mistä kirjoista onkaan kysymys.

 

Muuta rekvisiittaa ovat munakas, peitto, pöytälamppu, scifiase, outoja hedelmiä joiden joukossa ainakin yksi kiwano, esineitä joita kanniskella edestakaisin sekä laatikko, jonka sisällä on jotain, minkä Stella on unohtanut I.M.S:n luo.

 

Huoneessa on ikkuna, mutta vain teoksen hahmot näkevät, mitä on toisella puolella. Katsojilta sekä tietysti lukijoilta tämä informaatio pimitetään.

 

Henkilöhahmot voivat olla mitä biologista tai sosiaalista sukupuolta tahansa: oman kannan päättäminen kannattaa ehkä säästää siihen, kunnes on lukenut koko teoksen.

 

Näytelmän alussa valo jäljitelköön normaalia luonnonvaloa.

 

Ensimmäinen ja ainoa näytös

 

 

 

Keittiöstä kuuluu ääniä: vettä lasketaan hanasta ja leikataan vihanneksia. Mahdollisesti sihinää pannulta tai muuta sellaista.

 

Sitten hiljaisuus.

 

I.M.S. tulee keittiöstä huoneeseen.

 

I.M.S.:Mental mind fuck... (laulaen huolettomasti)

 

I.M.S. kuljeskelee huoneessa, istuu sitten pöydän ääreen ja lukee jotain. Saattaa hyräillä. Mitään ei tapahdu pitkään hetkeen. Sitten eteisen suunnalta kuuluu ääniä: ovi avataan ja suljetaan, otetaan kengät ja takki pois. Stella tulee puolittain huoneeseen eli luuhaa oviaukossa.

 

Stella: Hei.

I.M.S.: Stella. Hei. (Eivät katso toisiaan.)

Stella: Siellä on hieno ilma…

I.M.S.:Niinkö. (Hiljaisuus.) En ole ollut ulkona tänään.

 

Hiljaisuus, hetken aikaa. Sitten kumpikin kysyvät ja vastaavat yhtä aikaa.

 

I.M.S.: Miten sinä oikein pääsit sisään?

Stella: Etkö ole edes katsonut ikkunasta?

I.M.S.: En välitä ikkunoista…

Stella: Minulla on avain.

 

Stellan mainitessa avaimen I.M.S. kääntyy häneen päin.

 

I.M.S.: Tein munakasta.

Stella: Kiitos. (Menee keittiöön, kalistelee lautasia, tulee sitten takaisin munakasta lautasella. Istuu sohvalle ja syö.) Mitä tässä on?

I.M.S.: Kinkkua.

Stella: Huomaan sen… Mutta jotain muutakin.

I.M.S.: Kaikenlaista. Mitä nyt munakkaaseen… Kaprista.

Stella: Vihaan kaprista. (Syö kuitenkin.) Ehkä se menettelee.

I.M.S.: Itse asiassa siinä on salainen ainesosa.

Stella: No niin tietenkin. (Hetken hiljaisuus.) No, kerro nyt!

I.M.S.: Unohdin.

Stella: Hmm. (Syö loput munakkaasta.) Parempi niin. (Vie lautasen takaisin keittiöön, huuhtelee, kuullaan, että lautanen laitetaan astiakaappiin. Tulee takaisin.) Mitä olet puuhaillut?

I.M.S.: Olen tutustunut näihin romaaneihin. (Viittaa pöydällä oleviin kirjoihin.) Se on ollut antoisaa mutta väsyttävää. Milloin me oikein näimme viimeksi?

Stella: Kolme viikkoa sitten. Hetkinen, oletko vain lukenut kolmen viikon ajan?

I.M.S.: Kyllä.

Stella: Ja syönyt munakkaita?

 

I.M.S. katsoo Stellaa kummissaan.

 

Stella: Keittiö on täynnä tyhjiä kennoja.

I.M.S.: Vai niin… Minusta tuntuu, etten näe asioita samalla tavalla kuin ennen. Mutta onhan minun kolmen viikon aikana täytynyt syödä, eikö totta?

Stella: Tietenkin. (Miettii hetken. Menee sitten I.M.S.:n luo ja tutkii tätä orjakauppatyyliin, erityisesti lihaksistoa.) Kyllä sinä olet syönyt. (Tutkii kirjoja.) Kaunokirjallisuus on sitten vaarallista.

I.M.S.: Niin. Oletko tehnyt mitään uutta viime aikoina?

Stella: (Menee ikkunalle.) Olen tutkinut tähtiä.

I.M.S.: (Yllättyneenä.) Luulin, ettet pidä tähdistä.

Stella: En minä ennen pitänytkään.

I.M.S.: Mutta nyt..?

Stella: Halusin nähdä vanhaa valoa. Siis oikeastaan en ole katsellut tähtiä vaan vanhaa valoa. Maailmankaikkeuden vanhinta.

 

Yhtäkkiä ulkoa kuuluu jokin ääni, kuin jotain putoaisi ikkunalaudalle tai rakeita sataisi peltikatolle. Stella pelästyy, mutta yrittää kätkeä sen.

 

I.M.S.: Aina tuota samaa meteliä – oletko sinä kunnossa?

Stella: (On muuttunut valkoisemmaksi, perääntyy pois ikkunalta ja puhuu nopeasti.) Haluatko kuulla tarinan? Minä kuulin uuden tarinan…

I.M.S.: Mikä sinun – ei, minä haluan kuulla siitä valosta.

Stella: Haluatko sinä kuulla sen tarinan vai et? En voi kertoa sitä myöhemmin, en minä ole mikään romaani!

I.M.S.: Hyvä on… Mistä se kertoo?

Stella: (Rauhoittuneena.) Päähenkilö on nainen, joka yrittää päästä vuorelle… Ja hänen täytyy kulkea metsien läpi ja kiertää sotajoukkojen selustasta ja valehdella ja vaikka mitä –

I.M.S.: Miten se päättyy?

Stella: (Keskeytettynä, siksi ihmeissään ja hiukan käärmeissään.) Mitä?

I.M.S.: Kysyin vain, miten se päättyy.

Stella: Mikä?

I.M.S.: Tarina!

Stella: Mitä oikein tarkoitat?

I.M.S.: Pääseekö hän vuorelle?

Stella: Saanko minä kertoa?

I.M.S.: Mutta loppu on merkityksellinen…

Stella: Sinä olet lukenut liikaa. Eikä tämä sitä paitsi ole sellainen tarina. Siis sellainen, jossa lopulla on merkitystä.

I.M.S.: Mutta ainahan… Äh, unohda koko juttu.

Stella: Kertominen vai tarina?

I.M.S.: Ei, kun minun juttuni.

Stella: Mitä jos vain kertoisin siitä valosta?

I.M.S.: Kerro jostain muusta.

 

Stella istuu takaisin sohvalle. Tutkii huonetta katseellaan. Nousee sitten ja menee uudelleen ikkunalle.

 

Stella: On jo kevät… Pidän siitä. (Ulkoa kuuluu lokkien huutoa.) Oletko koskaan ollut merellä?

I.M.S.: Ehkä. (Tauko.) En ole varma.

Stella: Hyvä on (viitaten jostain muusta kertomiseen). Kun olin tulossa tänne… Tapasin kadulla tytön. Ystäväni. Hänen nimensä on Nova.

 

Stellan kertoessa tarinaansa valot alkavat vähitellen himmetä epämiellyttäviksi kuin aurinko ulkona menisi pilveen. Valossa on myös ripaus tehdassalia ja maanalaisuutta.

 

Stella: Paitsi että se ei ollut hän. Se kyllä näytti häneltä ja minä tervehdin häntä iloisesti ja hän vastasi minulle, mutta juuri kun olin kysymässä, miten hän on voinut, hän selitti, siis tämä jota luulin Novaksi, mutta joka oli joku muu, ettei hän ole minun ystäväni vaan että hän on kadottanut itseluottamuksensa sellaisessa mittakaavassa, ettei ole enää kukaan vaan että ihmiset vain luulevat häntä tuttavikseen ja minä ryhdyin tietysti heti kyselemään, etteikö hän enää muista, kuka on ja hän selitti, että muisti kyllä mutta ettei kyennyt puhumaan sellaisesta, sillä hänellä ei enää ollut merkitystä ja hän sanoi minulle, tiedätkö mitä hän sanoi minulle, hän sanoi ettei voinut kertoa minulle kuka oli sillä pelkäsi puhua itsestään, ei voinut puhua itsestään, sillä oli niin kauan ajatellut, että se on turhaa, ajattele nyt, turhaa puhua omasta itsestään -

 

Stella vaikenee ja vetää terävästi henkeä. I.M.S. nousee nopeasti, poimii peiton, tulee Stellan luo ja laskee varovasti mutta kuitenkin määrätietoisesti peiton tämän harteille. Stella kääntyy ja katsoo I.M.S:ää lyhyen hetken kasvoihin. I.M.S. nyökkää ja taluttaa Stellan sohvalle, mihin tämä käy makaamaan käpertyneenä pieneksi. I.M.S katsoo ikkunan suuntaan ja huoneeseen laskeutuu hämärä. I.M.S. palaa istumaan pöydän ääreen, sytyttää pöytälampun ja ryhtyy lukemaan kirjaa. Vähitellen myös pöytälamppu himmenee ja lopulta sammuu.

 

Hetken on aivan pimeää.

 

Sitten nopea valaistuksen muutos. Näyttää aamulta. I.M.S. kuljeskelee ympäri huonetta ja menee välillä keittiöön, Stella nukkuu sohvalla.

 

I.M.S. tulee huoneeseen kastelukannun kanssa ja kastelee nuupahtaneita kasveja, vaikka on aivan selvää, että se on turhaa.

 

I.M.S.: Ja tänään – linnut laulavat kuin hullut. / En niitä kuule. / Ja kaikki rakkauden yrtit tuoksuu. Ma vihaan niitä. (Laulaen hiljaa ja huilumaisesti.)

 

Stella herää, nousee istumaan sohvalla ja katsoo suoraan I.M.S:ään.

 

I.M.S.: Sinä heräsit.

Stella: Miten kauan olen oikein nukkunut?

I.M.S.: Kaksi päivää.

Stella: (Katsoo pöydällä olevia kirjoja: pinojen asettelu on muuttunut.) Oletko lukenut koko sen ajan?

I.M.S.: En. (Kastelee kuivamultaista kasvia liikaa niin, että vettä valuu lattialle. Kumpikaan ei välitä tapahtuneesta.) Katselin, kun sinä nukuit.

Stella: Vai niin. Miltä minä näytin?

I.M.S.: Valolta.

Stella: (Miettii hetken.) Vai niin.

 

Hiljaisuus. I.M.S. katselee kukkia kastelukannu kädessään. Stella katselee I.M.S:ää.

 

Stella: Voinko kertoa sinulle valosta? Maailman vanhimmasta? (Vastausta ei tule eikä sitä edes tarvita, silti hiljaisuutta kestää hetken aikaa.) Ihmiset luulevat niin usein, että valo tulee tähdistä. Tai auringoista. Meidän kaltaisistamme… Meistä, jotka näyttävät valolta nukkuessaan. Ajattelevat, että se on se ja sama. Tähti ja aurinko, nimitetään niitä miksi vain halutaan. Mutta kaikkeuden vanhin valo. Se ei tule tähdistä. Se on kajastusta voimasta, josta me kaikki olemme syntyneet.

I.M.S.: Onko se vaikea nähdä?

Stella: On. Olen nähnyt sitä vain vähän. Sitä ei ole enää juurikaan jäljellä.

I.M.S.: Onko sitä haaskattu joskus aikaisemmin?

Stella: Luulen niin. Sellaisten toimesta, jotka välittävät vain itsestään. Katsos kun… Vanhinta valoa voi käyttää vain kahdenlaisiin tarkoituksiin. Epäitsekkäisiin, jolloin valon käytöstä koituu pienimuotoista mutta hyvin syvälle juurtuvaa euforiaa kaikille maailmankaikkeuden asujaimille. Mutta epäitsekäs käyttö on työlästä ja vaatii uhrautumista. Itsekkäät tarkoitukset taas tuottavat nopean hyvän olon tunteen, valon käyttö tällä tavalla on helppoa ja se kai kaiken lisäksi aiheuttaa riippuvuutta. Siksi valoa on niin vähän jäljellä.

I.M.S.: Onko se kaunista?

Stella: Omalla tavallaan.

I.M.S.: Voisinko minäkin katsella sitä joskus?

Stella: En tiedä ovatko silmäsi oikealla tavalla rakentuneet. Olen pahoillani. (Myötätuntoisesti.) Ehkä sen voi aistia toisellakin tapaa.

I.M.S.: Hmm.

 

Hiljaisuus. I.M.S. laittaa kastelukannun pois ja istuu pöydän äärelle. Stella nousee ja menee keittiöön. Astioita kalistellaan. Vettä lasketaan hanasta, mutta kukaan ei juo. Stella palaa huoneeseen ja menee ikkunan äärelle. Lokkien ääniä kuuluu.

 

Stella: Inhoan lokkeja.

I.M.S.: (Kaivaa scifiaseen esiin ja tarjoaa sitä Stellalle: aseen tulee olla suhteettoman iso.) Haluatko..?

Stella: Ei kiitos. Muistatko, miten siitä viimeksi tuli vain sanomista?

I.M.S.: (Laittaa aseen pois.) Niin. Mikähän siinä on… Lokit muistuttavat minua merestä. Pidän merestä. Inhoan lokkeja.

Stella: Siinä kohtaa me kaksi olemme samankaltaisia.

I.M.S.: Tavallaan. Olen viime aikoina tuntenut halua palata…

Stella: Mereen vai vain sen lähettyville?

I.M.S.: Lähettyville.

Stella: Toivon, että minäkin voisin joskus nähdä meren. Mutta välillä tuntuu, kuin jokin voima pitäisi minua paikallaan… Eivätkä meret sovi minulle.

I.M.S.: Ainahan minä voin kertoa sinulle siitä.

Stella: Niin.

 

I.M.S. alkaa rummuttaa pöytää käsillään ja siirtyy sitten vähitellen taputtelemaan mahaansa. Ääni on kumea. Stella kuuntelee kiinnostuneena, kunnes yhtäkkiä keskeyttää kesken rytmin.

 

Stella: Sinulla ei nyt ole kaikki kohdallaan.

I.M.S.: (Lopettaa rummutuksen.) Mitä tarkoitat?

Stella: Rummuta vielä! (I.M.S. taputtelee mahaansa.) Aivan kuin sinulta puuttuisi elimiä.

I.M.S.: (Kuuntelee.) Totta. Kummallista.

Stella: Tämä asia täytyy nyt tutkia. Tule tänne sohvalle. Noin, asetu siihen.

 

I.M.S käy selinmakuulle sohvalle. Stella avaa I.M.S:n vatsan luukkumaisesti ja tunnustelee hetken kädellään sisäpuolta.

 

I.M.S.: Tuntuu oudolta…

Stella: Älä kiemurtele (vaikka I.M.S. ei ole kiemurrellut). Hengitä sisään. Ja ulos. Vielä uudelleen. (I.M.S. hengittää liioitellusti.) Sano jotain.

I.M.S.: Jotain.

Stella: Uudelleen.

I.M.S.: Jotain. Jotain.

Stella: Kutittaako tämä?

I.M.S.: En tunne mitään.

Stella: Entä jos nipistän tästä?

I.M.S.: Auts!

Stella: Ja tämä?

I.M.S.: Ei niin mitään.

Stella: (Koettelee vielä hetken ja laittaa toisenkin kätensä sisäpuolelle.) Minusta tuntuu, että sinun maksasi on kadonnut. Ja osa toisesta munuaisesta. Tilalla näyttää olevan jotain merkityksettömiä pikkuesineitä, ainakin se keraaminen koira, jota sinä aina inhosit.

I.M.S.: Mitä?

 

Stella ottaa kätensä ulos ja sulkee I.M.S:n vatsan. Hän menee keittiöön ja kuullaan, että hän pesee kätensä, vaikka ne ovat silmämääräisesti tarkastellen olleet aivan puhtaat.

 

I.M.S.: (Keittiön suuntaan.) Miten minun elimeni ovat voineet hävitä? Ja minne ne ovat oikein menneet?

Stella: (Tulee keittiön oviaukkoon.) Olen kuullut tällaisesta ennenkin. (Pyyhkii käsiään astiapyyhkeeseen ja vie sitten pyyhkeen takaisin keittiöön, puhuu koko ajan.) Ihmisten elimet kyllästyvät tai pelästyvät jotain ja lähtevät pois. Yleensä yöllä, ihmisten nukkuessa. En tiedä minne ne oikein menevät. Ehkä niillä on oma paikkansa. (Istuu pöydän äärelle.)

I.M.S.: Miksi minä en ole huomannut mitään?

Stella: Erään teorian mukaan joiden ihmisten elimet ovat vain mielentila ja että ne ovat helposti korvattavissa muunlaisilla objekteilla. Ei niin väliä, mitä sisällä on kunhan siellä on jotain. Sinä taidat olla näitä ihmisiä.

I.M.S.: Mutta sittenhän kaikki on hyvin.

Stella: Niin. Mutta olen vakavissani sitä mieltä, ettei sinun hetkeen kannata lukea enempää.

I.M.S.: (Pohtien, ei ihmeissään.) Luuletko elinteni pelästyneen kaunokirjallisuutta?

Stella: Voihan se olla jotain muutakin. Oletko tehnyt jotain järkyttävää viime aikoina?

I.M.S.: En… (Katsoo kirjoja pitkään.) Osa noista oli kyllä aika kummallisia. (On hiljaa. Miettii. Katsoo sitten Stellaa varovasti.) Luuletko, että voisi olla mahdollista, että olisin vahingossa paistanut oman maksani..?

Stella: Niin munakkaassa vai? (I.M.S. nyökkää.) Tuskin. Luulen, ettei ihminen noin vain syö palaa itsestään. Etkö todella huomannut, että keraaminen koira oli kadonnut?

I.M.S.: En – ei, huomasinhan. Luulin, että se oli varastettu. Olin iloinen päästessäni siitä eroon. No, nyt se sitten korvaa maksani. Mitä ironiaa.

Stella: Oletko pahoillasi?

I.M.S.: En oikein tiedä. Onhan se nyt tavallaan surullista. Äh, en viitsi ajatella sitä. Voitko kertoa minulle tarinan?

Stella: Tarinan mistä?

I.M.S.: Naisesta, joka yritti päästä vuorelle.

Stella: Minähän sanoin, sen tarinan aika meni jo! En minä ole mikään romaani, jonka äärelle voi palata silloin kun tekee mieli…

I.M.S.: Anteeksi.

Stella: Saat. Etkö sinä voisi kertoa minulle tarinaa?

I.M.S.: Voin.

 

Kumpikin on kauan hiljaa. Valaistus muuttuu utuiseksi kuin aika kuluisi hitaammin. Tuulta muistuttava ääni kuuluu ja vaimenee sitten. Kumpikaan ei enää liiku, kun I.M.S. aloittaa tarinan kertomisen. Aina välillä tuulen ääni keskeyttää kerronnan, jolloin I.M.S:n ääntä ei enää kuulla: hänen suunsa kuitenkin näyttää yhä muodostavan sanoja.

 

I.M.S.: Olipa kerran kaukainen maa. Kaukaisen maan kaukaisimmassa kylässä asui tyttö. (Tuuli.) Aina hän oli kuullut puhuttavan tuosta vuoresta, mutta ei koskaan ollut uskaltanut kuvitella itse sille kiipeävänsä. Viidentenä kuuna hän kuitenkin lähti matkaan ja jätti hyvästit - (tuuli) näki suuret metsät ja kulki vuoden toisensa jälkeen mahtavien puiden katveessa, jotka eivät loppuneet koskaan – tai siltä hänestä ainakin tuntui. Kun hän vihdoin antoi itselleen luvan miettiä, eikö metsä koskaan loppuisi, puut väistyivät hänen tieltään ja hän näki – (tuuli). Mutta hän oli jo oppinut oveluutta eikä paljastanut sotaherralle oikeaa nimeään (tuuli) kuitenkin haavoittui (tuuli) vuotta hän eli tuossa nimettömässä kylässä tavallista elämää mutta ei voinut (tuuli) maailmassa ei voi olla pitempää matkaa kuin tämä – (tuuli) vuorelle.

 

Tuulen ääni peittää kaiken alleen. I.M.S puhuu edelleen, mutta sanoja ei kuulla. Näin kuluu hetken aikaa. Sitten valot hiljalleen kirkastuvat.

 

I.M.S.: Sen pituinen se. (Hiljaisuus.) Mahdoinkohan kertoa sen oikein…

Stella: Se oli oikein hyvä.

I.M.S.: Olisikohan nyt hyvä mennä nukkumaan?

Stella: Luulen niin.

 

I.M.S. nousee sohvalta ja menee peremmälle huoneeseen, sängyn luo. Ottaa peiton. Stella nousee, käy keittiössä, tulee takaisin ja ottaa peiton vastaan. Valaistus alkaa pimetä ja peittää lopulta kaiken.

 

Valot syttyvät hitaasti. Ulkona sataa, joten valo on hitusen harmaata. Stella ja I.M.S. istuvat lattialla selät vastakkain, toisiinsa nojaten. Kumpikin pitää kiinni polvitaipeitten alta. Keskustelu on keveää ja kumpikin nauraa silloin tällöin.

 

I.M.S.: Derrida?

Stella: Hintti. Dorian Gray?

I.M.S.: Tunnevammainen. Keisarin lähetti?

Stella: Tekstuaalisen minän uni. Eurydike?

I.M.S.: Tuota ei kelpuuteta.

Stella: Eurydikea?

I.M.S.: Tekstuaalisen minän unta.

Stella: Se on ihan hyvä!

I.M.S.: Se on liian totta! Sillä on oikeasti merkitystä! Keisarin lähetti?

Stella: Das Man. Eurydike?

I.M.S.: Lortto. Thomas Mann?

Stella: Tylsä! Vaka vanha Väinämöinen?

I.M.S.: Nahkiainen. Malevits?

Stella: Sinä pilkkaat nahkiaisia…

I.M.S.: Hyvä on, anteeksi. Nauta! Malevits?

Stella: Satelliititon-urpo-jolla-ei-varmaan-oikeasti-vaan-ollut-varaa-maaleihin! Ramses toinen?

I.M.S.: Huoripukki. Butler?

Stella: Hetero. Kolumbus?

I.M.S.: Positivistis-empiristi! Dekonstruktio?

Stella: Yhtä tyhjän kanssa. Renessanssin väriteoria?

I.M.S.: Vielä tyhjemmän kanssa. Representaatio.

Stella: Globalisaatio.

I.M.S.: Blobalisaatio.

Stella: Aatio taatio.

I.M.S.: Blah blah blah!

Stella: Blah potenssiin ääretön plus n potenssiin ääretön plus yksi yritä voittaa se hahaa et pystykään!

 

Stella kääntyy osoittamaan I.M.S:ää haastavasti sormella, asetelma rikkoutuu, kumpikin nauraa hetken aikaa hervottomana, kunnes pyyhkivät silmiään ja rauhoittuvat.

 

I.M.S.: Huh, jokainen sadepäivä pitäisi viettää näin.

 

Katsovat toisiaan, kumpikin alkaa nauraa uudelleen. Rauhoittuvat sitten nopeasti ja nousevat seisomaan. I.M.S. käy keittiössä ja tuo mukanaan vadillisen outoja hedelmiä. I.M.S. istuu sohvalle. Stella istuu lattialle sohvan läheisyyteen. Syövät hiljaisuuden vallitessa. Kun puhe alkaa, molemmat ovat palanneet lakonisempaan tyyliin.

 

I.M.S.: Tämän enempää ei ole jäljellä.

Stella: Hmm. (Pureskelee kiwanoa.) Ei siis ruokaa enää…

I.M.S.: Ei. Mutta minä kyllä pärjään aika pitkään ilmankin.

Stella: Minä syön oikeastaan vain huvikseni.

I.M.S.: Ei kai tässä sitten ole mitään hätää.

Stella: No ei.

 

Syövät loppuun. Istuvat hiljaa paikallaan.

 

I.M.S.: Leikitäänkö vielä jotain?

Stella: Leikitään.

 

Istuvat jälleen muodostelmaan lattialle.

 

I.M.S.: Mennäänkö etananpieksentää?

Stella: Vai lähes kuivuneen mudan sopimatonta tunnustelua?

I.M.S.: Vahagalvanointia?

Stella: Tarpeellisten esineiden magnetisointia?

I.M.S.: Outoja sanoja?

Stella: Outoja sanoja. Haluatko aloittaa?

I.M.S.: Örkkisota.

Stella: Yksisarvisuus.

I.M.S.: Kielletty kaupunki.

Stella: Lunaarinen.

I.M.S.: Kolpakko.

Stella: Naguaali.

I.M.S.: Kumistin.

Stella: Turvaranneke.

I.M.S.: Kyyhkysenharmaa.

Stella: Uuttaminen.

I.M.S.: Tölkki.

Stella: Sadanpäämies.

I.M.S.: Sopukka. Ja nipukka.

Stella: Maltoinen.

I.M.S.: Laatoittaa.

Stella: Neutriinot.

I.M.S.: Oligarkia.

Stella: Herkkukurkku.

I.M.S.: Planetaarinen.

Stella: Politbyroo.

I.M.S.: Sumutus.

Stella: Hmm.

I.M.S.: Hmm.

Stella: Kuule.

I.M.S.: Niin.

Stella: Tuntuuko sinusta koskaan, että olemme lähempänä maailmanajan loppumista kuin sen alkamista?

I.M.S.: …Sinäkin olet siis huomannut sen?

Stella: Kyllä.

I.M.S.: Maailmanloppu siis tulee.

Stella: Niin.

I.M.S.: Typerää. Ainahan me olemme tienneet, että joskus se tulee.

Stella: Mutta niin kauan kun se ei ole ollut näin lähellä se on ollut niin helppo unohtaa.

I.M.S.: Minusta tuntuu, ettei meidän enää tänään kannata leikkiä.

Stella: Ei. Ollaan vain hetki näin.

 

Jäävät istumaan. Ovat hiljaa. Hengittävät rauhallisesti. Valot sammuvat.

 

Aurinkoinen päivä. Sekä Stella että I.M.S. touhuavat ripeinä ja puuhakkaina jotain, kanniskelevat esineitä huoneesta keittiöön tai eteiseen tai eteisestä tai keittiöstä huoneeseen. Välillä jompikumpi korjaa vinoa taulua, joka ei kuitenkaan koskaan pysy suorassa. Pyyhitään pölyjä huonekasvien lehdiltä. Pöydällä olevat kirjat järjestellään pedanttisiin pinoihin. Sitten kumpikin pysähtyvät keskelle huonetta.

 

I.M.S.: (Katselee ympärilleen.) Onko tämä nyt oikeastaan yhtään parempi?

Stella: Ei.

 

Kumpikin kanniskelee jälleen esineitä huoneesta toiseen ja sotkee ehkä jotain. Kirjapinoja kaadetaan mutta kuitenkin niin, ettei kirjoja tipu lattialle. Joitakin vaatteita tiputellaan lattialle.

 

Stella: Pitäisikö ripotella hiukan pölyä lattialle?

I.M.S.: Ehkä se olisi vähän liian teatraalista?

Stella: Kyllä. Olet oikeassa.

 

Kumpikin istuu alas, I.M.S. pöydän ääreen ja Stella sohvalle. Katselevat huonetta ja ovat hiljaa. I.M.S. viheltää hiukan ja muistaa sitten jotain, nousee ja menee eteiseen. Kuuluu pengontaa. I.M.S. palaa pahvilaatikon kanssa.

 

I.M.S.: Kaikki nämä ovat sinun. (Laskee laatikon keskelle huonetta.) Olet joskus unohtanut ne tänne.

Stella: (Katselee laatikkoon, mutta ei nouki sieltä yhtäkään esinettä.) Vai niin. En ole kaivannut mitään.

I.M.S.: Ajattelin, että haluaisit viedä ne kotiisi.

Stella: Enhän minä edes tiedä, mitä tuossa laatikossa on.

I.M.S.: Sinun ne ovat.

Stella: En ole kaivannut niitä. Miten voisin kaivata niitä, kun en tiedä, mitä ne ovat.

 

Laatikko jää keskelle huonetta. I.M.S. jää seisomaan eikä tiedä mitä sanoa.

 

Stella: (Varovasti.) Haluaisitko sinä minun lähtevän kotiin?

I.M.S.: Mitä?

Stella: Jos minusta on jotain harmia niin voit sanoa sen suoraan…

I.M.S.: Mitä?

Stella: Minusta tuntuu, että sinä vihjailet jotain tuolla laatikolla.

 

I.M.S. hakee jostain ikkunahaat, avaa ikkunan, nostaa laatikon syliinsä ja tiputtaa sen ulos ikkunasta. Kaikki tämä tehdään hyvin eleettömästi. Kuuluu rämisevä ääni kun laatikko tavaroineen osuu katuun. I.M.S. istuu Stella viereen sohvalle.

 

I.M.S.: Mikä sinun on?

Stella: Minun kotini paloi.

I.M.S.: Mitä? Milloin? (Hämmästyneenä.)

Stella: Kolme kuukautta sitten.

I.M.S.: Polttiko joku sinun kotisi?

Stella: Varmaan. En minä tiedä.

I.M.S.: Missä olet oikein asunut viimeiset kolme kuukautta?

Stella: Missä sitä nyt asutaan. Siellä sun täällä. Veneiden alla. Muutaman yön nukuin puussa.

I.M.S.: Miksi et tullut tänne? Miksi et tullut heti?

Stella: En uskaltanut.

I.M.S.: Tuo kuulostaa aivan liian inhimilliseltä.

Stella: Mutta minähän yritän olla ihminen!

I.M.S.: Miksi ihmeessä sinä minun seurassani yrität olla ihminen!

Stella: Yritäthän sinäkin!

I.M.S.: Miksi et tullut?

Stella: Tuollaisen luo, jolta puuttuu elimiäkin –

I.M.S.: Nyt sinä olet sydämetön.

Stella: Mutta niinhän minä olen! Onko tässä esitettävä ihmistä vai eikö ole?

I.M.S.: Älä saivartele. Onko sinulla lainkaan tunteita?

Stella: Ei kai sitten! Ei ole sydäntä! Ei ole tunteita! Ei ole mitään!

 

Ovat hiljaa. Stella itkisi, jos osaisi. Sitten:

 

Stella: Anna anteeksi. (Vilpittömästi.)

I.M.S.: Saat. (Myös vilpittömästi.)

Stella: Joku poltti minun taloni. Siksi minä pelkäsin. Katselin valoa sinun ikkunassasi. Vihdoin uskalsin tulla. Olisinhan minä voinut jäädä puuhun. Tai veneen alle.

I.M.S.: Se on kyllä varmaan aika epämiellyttävää.

Stella: No kyllä.

 

Taas hiljaisuus.

 

I.M.S.: Älä lähde.

Stella: En. Koska tiedätkö mitä? Vaikka me aina sanoimme, ettei sillä ole väliä, niin ehkä sillä kuitenkin on…

I.M.S.: En halua olla yksin, kun loppu tulee.

Stella: En minäkään.

I.M.S.: Anteeksi, että sanoin ettei sinulla ole tunteita. (Vaikka ei ole sanonut niin.)

Stella: Saat.

 

Uusi hiljaisuus.

 

Stella: Mitä me voimme tehdä ennen loppua?

I.M.S.: Kai on vain yritettävä elää. Onhan meillä tekemättä vielä vaikka mitä. (Puhuvat tästedes mekaanisesti, vailla sen suurempia intohimoja.)

Stella: Me voimme etsiä paikan, jonne kyllästyneet ja pelästyneet elimet menevät…

I.M.S.: Me voimme etsiä sen, joka poltti sinun talosi ja kostaa…

Stella: Me voimme etsiä vanhaa valoa…

I.M.S.: Me voimme kulkea merelle.

Stella: On niin monta leikkiä. Ja vaikka mitä muuta.

I.M.S.: Ja vaikka mitä.

Stella: Mutta ei vielä hetkeen.

I.M.S.: Ei. Ei ehkä koskaan.

Stella: Niin.

 

Istuvat hiljaa. Valot alkavat himmetä hyvin hitaasti.

 

Stella: (Katsoo ohi yleisöstä, jonnekin kauas ylöspäin.) Jos emme hetkeen tekisi muuta kuin odottaisi…

 

I.M.S. ottaa Stellaa kädestä. Ele on eleetön ja oikeastaan merkityksetön. Katsovat kumpikin kaukaisuuteen ja istuvat liikkumatta. Tuulen ääni kuuluu jälleen. Valot muuttuvat levottomiksi, suuria lintujen varjoja kulkee lattian halki. Lintujen ääniä ei kuitenkaan kuulu. Tuuli yltyy meteliksi, valot himmenevät.

 

Lopulta, pitkän ajan jälkeen, tulee hiljaisuus ja pimeys.