OUTOJA SANOJA

(c) Anni Nupponen 1998


24.5., muutama kuukausi sitten, minun ystäväni Runosulka nousi kirkkaan
keltaiseen kuumailmapalloon, pallo nousi taivaalle ja Runosulka purjehti pois.
Minä seisoin paikallani niin kauan, että suuri, keltainen pallo muuttui
pieneksi, keltaiseksi palloksi ja aina edelleen mustaksi pisteeksi
taivaanrannalla. Seisoin paikallani kunnes en enää nähnyt mitään. En tiedä
vilkuttiko Runosulka. En tiedä, katsoiko hän minua kun pallo lipui
kaukaisuuteen. Ja minä seisoin keskellä toukokuun maisemaa ja näin, miten hän
lähti. En voinut estää. En voinut kurkottaa kättäni ja vetää häntä takaisin. En
ymmärtänyt, miten hän juuri äsken saattoi olla niin lähellä, ja aivan kohta hän
oli jo lähtenyt pois. Oli toukokuu. Runosulka lähti pois.

En ymmärrä, miksi hän lähti.

Hän sanoi minua idealistiksi. Hän sanoi, että sisälläni minä osaan tuntea
vääryydeen. Hänen sanojensa takia minä haluan nousta kapinaan. Haluan nousta
barrikadeille ja taistella kaiken sen puolesta, mikä on oikein. Ja sitten
ajatukset tulevat ja sanovat, ettei mikään ole oikein. Sinä voit olla oikeassa
ja jonkun toisen mielestä et ole järjen hiventä koskaan omistanutkaan. Se on
totuus, ainoa totuus. Totuutta ei ole. Se satuttaa minua. Se tekee minut joskus
onnettomaksi - aika ajoin on niin hyvä olla onneton. Aika ajoin on niin hyvä
kaivata, olla hiljaa. Ja joskus sekin on liian vaikeaa. Kaipaan Runosulkaa,
vanhaa ystävääni. Rakasta Runosulkaani minä kaipaan. Kaipaan häntä, siksi että
hän osasi selittää sanoja. Minullekin, joka en sanoja koskaan ymmärtänyt.
Kaipaan häntä, Runosulkaa. Häntä, joka lauloi aamuisin rappukäytävässä kitaran
kanssa ja poltti kynttilöitä ikkunalaudalla silloinkin, kun oli jo valoisaa
öisin. Ja hänen huoneessaan oli huono ilma eikä hän koskaan avannut ikkunaa.
Tämä on sielujen kidutuskammio. Niin hän sanoi.

Runosulka osti ihmisten sieluja. Hän kirjoitti niitä lapuille - ihmisten nimiä,
ja Minä, Runosulka, omistan sielusi jonka olet minulle myynyt - ja laittoi laput
pulloihin. Miksi tämä on kidutuskammio, miksi sinä sieluja kidutat, näitä sanoja
minä hänelle toistelin ja joskus hän vastasi, joskus vain otti kitaransa ja
istui rappukäytävässä laulamassa lauluja rauhasta ja rakkaudesta, lauluja
atomipommista jota hän pelkäsi. Hän lauloi ja tuli sitten viereeni nukkumaan.
Runosulka, pienikokoinen nainen. Miksi kukaan niin pieni haluaa sieluja
kiduttaa? Runosulka, miksi sinä näitä sieluja kidutat? Joskus hän vastasi,
joskus pysyi hiljaa tai lauloi. Ja kun hän vastasi, hän kertoi ettei halunnut
nyppiä kärpäseltä siipiä. Hän halusi ottaa kärpäsen ja kiinnittää sen alustalle
nuppineuloilla. Kärpäsen perhosten joukkoon. Et voi levittää kärpäsen siipiä, et
voi rakastaa kärpäsen silmiä. Niillä on liian monta totuutta. Eikä hän uskonut
minua, vaikka kerroin että se kaikki oli mahdotonta. Omalla tavallaan hän oli
oikeassa. Kuka on kärpänen? Kuka näistä sieluista on kärpänen? Etsi hänet,
Runosulka sanoi, ja minä istuin keskelle lattiaa ja hän kantoi pullot
ympärilleni. Minä etsin monta päivää, ja yölläkin, ja niin minä löysin
risteilyemännän. Hän oli kaunis nainen mutta sitten hän leikkasi poskipäänsä,
hän on vielä elossa, minä luulen että rakastan häntä. Miksi hän leikkasi
poskipäänsä? Niin Runosulka kertoi ja luulen, että hän itki tuona yönä. Luulen
että hän rakasti risteilyemäntää. Joskus hänen laatikossaan oli repaleinen
valokuva, laidoilta hiukan revennyt. Se saattoi olla risteilyemäntä. Minun
Runosulkani kärpänen.

Myöhemmin hän muutti luokseni, ja keräsi pullot varastooni pois silmistämme.
Emme me mitään sieluja kaipaa, hän sanoi. Minä kaipaan häntä.

Tuttuni on vaihtoehtolääkäri. Niin hänestä sanotaan. Hän haluaa auttaa. Hän
sanoo, että tuntee raivon. Haluan uskoa, että hän voi auttaa. Pelkään neuloja.
Ei sinuun satu, hän lupaa. Akupunktioneula työntyy ohimostani läpi. Minä saatan
tuntea sen kylmyyden, kylmän halun tunkeutua jonnekin elävään, jonnekin
kudokseen jota se koskaan ei voi ymmärtää. Minä tarvitsen akupunktion, minä
tarvitsen neulaa joka rauhoittaa pääni. Rauhoittaa mieleni joka alituiseen käy
kamppailuja totuuden ja luulemisen välimailla. Minä haluan tietää. Ja aina minä
vain luulen. Minä niin haluan tietää. Unissa on äänenä sydän. Lyövä sydän,
raskas ja kaukainen. Ahdistava, toistuva, hakkaava ääni. Joskus korvissani
sykkii sydän. Sydämeni muuttuu sanoiksi, joita en osaa oksentaa ulos. Sydämen
ääni on pääni sisällä, se juoksee suonissani. Minuun koskee, enkä osaa enää edes
huutaa. Neula ei satu. En tiedä, miksi hän lähti pois. Mutta se on totuus. Hän
on poissa. Totuudet kaatuvat päälleni ja muuttuvat velliksi. Hukun, mutta sitten
neula ohimollani muuttuu koukuksi ja nostaa repeytyneen raatoni vellistä ylös.
Vereni vuotaa totuuksien sekaan ja sekoittuu maailmaan. Sade on violetti - sade
on violetti kuin taivas. Niin hän sanoi. Arkkitehti sanoi niin. Hän oli jo
eläkkeellä, hiukan vanhempaa sukupolvea. Joskus aikoinaan hän oli ollut
kuuluisia. Nimekäs arkkitehti. Luulen että hän joskus öisin kaipasi noita
aikoja. Luulen että hän olisi halunnut, että hänetkin olisi muistettu.

Arkkitehti jäi kesäleskeksi. Hänellä oli huvila veden äärellä, ja koira jonka
nimi oli Nappinenä. Se oli melkoisen pieni, mustalaikullinen. Nappinenä
ärhenteli minulle ja puri jalkaani. En uskaltanut hätistää sitä pois kun
Arkkitehti katseli. En kaiken kaikkiaan koskaan ole halunnut potkia eläimiä.
Nappinenässä oli kaikkien hampaiden alla jotain jaloa. Koirissa on. Arkkitehti
kasvatti hevosia. Kävelin hänen rantahuvilalleen silloin, kun hänen vaimonsa oli
lähtenyt maalaiskartanoon ja hän oli jäänyt yksin. Oli kuuma päivä, helteinen,
mutta illalla oli viileää. Me istuimme huvilan kuistilla, katselimme merta ja
poltimme sikareja. Hän joi viskiä. Hän kysyi, oliko minulla vaimoa tai
rakastajatarta. En kertonut hänelle Runosulasta, jonka kanssa emme juuri
rakastelleet. Sanoin vain että halusin elää vapaana hetken aikaa, ilman
rakastajatarta syömässä rahojani ja miehisyyttäni. Hän nauroi ja kohotti
lasiaan. Valo, joka pakeni auringosta osui lasiin, heijastui uudelleen ja osui
silmääni.

Örkki! Ne kaikki muut koulussa huusivat kuin jokilaivan hinaajat. Näytänkö minä
örkiltä, äiti? Rakas lapsi, et sinä örkiltä näytä. En uskonut äitiäni ja
vääntelin peilin edessä naamaani. En ollut vihreä. Mutta olin muuttumassa
vihreäksi. Ihoni irtosi riekaleina. Nahka oli paljastumassa. Orastavaa vihreää.
Örkit olivat vihreitä. Näytin örkiltä. Miten niille olisi voinut selittää etten
näyttänyt örkiltä? Joka aamu ne huusivat kuin jokilaivan hinaajat. Ja
iltapäivällä, aina uudelleen, kun oli kotimatkalla. Örkki! Ruma kuin örkki! Isä,
huutaako hinaajat? Hinaaja antaa äänimerkkejä niille laivoille, jotka tulee sen
perässä. Sillä täytyy olla kova ääni. Kuule, mene pelaamaan palloa. Isä tekee
töitä. Halusin nähdä hinaajan. En ole nähnyt hinaajaa tähän päivään mennessä. En
ehkä koskaan tule näkemään hinaajaa. Käsittääkseni ne ovat leveitä. Arkkitehdin
huvilan ohi ei koskaan kulkenut hinaajaa. En tuntenut hinaajain totuutta.

Pahinta mitä Runosulka tiesi, oli Tähden edustusvaimo. Se on pelkkää valkaisua,
se on pelkkää valkaisua se Tähden vaimo, katso joskus sen hiuksia läheltä, ne on
ihan tummat oikeasti, mutta se onkin sellainen perhanan nukke. Miten kukaan voi
pitää sellaista naista kotonaan? Ei siinä naisessa ole mitään hyvää. On, minä
puolustin, on hänessä. Hän pitää perhosista. Hän kertoi minulle sinisiipien
esiintymistiheydestä. Niitä on niityillä, pohjoisessa. Kerran vaellan
pohjoiseen, muualle. Kerran minäkin ymmärrän. Ymmärrän perhoset ja pohjoisen.
Ymmärrän mitä on kaikki se kylmyys. Ja kuitenkin, ymmärtäminen on ajoituksesta
ja hetkestä kiinni. Se on jossakin ajatustemme takana, jossain syvemmällä.
Ymmärsin regressiosuoran kun suutelin tyttöä. Se oli evästauolla. Tytöllä oli
pitkät, vaaleat hiukset. Kuin Elovenanaisella. Hiukset olivat letillä, olisin
halunnut niiden olevan auki. Olisin halunnut hänen kietoutuvan niihin kuin
vaatteeseen, painavan hiukset rintojensa suojaksi. Minä hallitsen hiukseni. Niin
hän sanoi. Suutelin häntä ja joskus vuosien kuluttua hän muutti pois. En ikävöi
häntä kuten Runosulkaa. Mutta hän oli kaunis.

Istun ja olen hiljaa. Rantatöyräs odottaa minua ja haluaa minun olevan hetken
paikallani. Minä istun ja tunnen kovat mutapaakut. On niin kesä, niin kerta
kaikkiaan kesä, niin todellinen kesä. Kesä kuivattaa mutapaakut ja saa
rantatöyrään itkemään. Minä en itke, minä itken vain harvoin. Tunnen että joku
kuuntelisi, jos haluaisin puhua sanoilla. En puhu, kuuntelen vain virtaa joka
niin loppumattomana kulkee, kohti maita joita en koskaan tule näkemään. Haluan
ymmärtää tuon liikkeen. Haluan ymmärtää tuon veden, joka on elossa. Haluan
ymmärtää, mitä on olla vesi. Ja aina yrittäessäni ymmärtää, minä olen hiljaa.
Olen hiljaa, vaikka tunnen että joku kuuntelisi jos todella haluaisin puhua. Ja
tuo vesi, joka äsken oli tuossa, on nyt jo kaatunut toisen laineen alle ja
jatkanut matkaansa loputtomiin, enkä mitään enää koskaan näe. Se kaikki on
mennyt. Ehkä voinkin ymmärtää vain kuoleman. Ehkä mitään muuta ei ole. Minä
katson vettä, joka äsken oli tässä vaan nyt on jo mennyt toisen ajatuksen alle.
Minä katson liikettä joka johtuu voimista, joita en koskaan saata nähdä. Kuulen
äänen, joka on virran ääni, matkan ääni, loputon ääni. Sinun äänesi keskellä
ikuisuutta ei koskaan lakkaa. En saata muistaa, sanoiko Runosulka rakastavansa
minua. Hän sanoi vain, sinun äänesi keskellä ikuisuuttaa ei koskaan lakkaa. Minä
kuulen virran äänen, lähelläni. Muistan. Enkä juuri tässä hetkessä kaipaa.

En tiedä, sanoinko jotain väärin. En tiedä. En kaipaa, en ymmärrä. Runosulka
astui kuumailmapalloon ja pallo nousi ilmaan Runosulka mukanaan.

Kattopanelointisi on huonossa kunnossa, Runosulka sanoi ja pelkäsi, että Tähti
katsoisi asuntoa huonolla silmällä. Hän pelkäsi, että Tähti sanoisi jotain
ylimielistä. En välitä, en välitä mitä hän sanoo, en välittänyt. Vihasin koko
kattopanelointia. En pitänyt koko asunnosta. Etsin uutta, koko ajan. Olin
kutsunut heidät luokseni, Tähden ja tämän vaimon, Arkkitehdin, ja muitakin
ihmisiä. Sekalaisia ihmisiä elämäni varrelta. Oli vain niin hauskaa tavata
ihmisiä. Edustusvaimolla oli myrkynvihreä villamekko. Hän piti hiuksiaan
vapaana, mutta ne eivät olleet niin kauniit kuin tytöllä, jota olin suudellut
evästauolla. Edustusvaimo oli niin kovin valkaistu. Kiillotettu ja päällystetty
aina hampaista lähtien. Hän oli luonnottomin entinen perhostutkija jonka olin
koskaan tavannut. Tämä asuntohan on ihan mukavaa pääomaa, sanoi Tähti. Runosulka
asetteli pasteijoita keoiksi keittiössä. Tämä on selvää pääomaa mutta tuo
panelointi kannattaisi kyllä korjata. Nappinenä hotki pasteijat, jotka vierivät
lattialle. Runosulka nauroi koko seuraavan päivän ja kirjoitti tapettiin outoja
sanoja. En koskaan myynyt asuntoa. Luin usein outoja sanoja. Minä hankasin
ilmapalloa hiuksiini ja painoin sen kattoon. Runosulka oli kaunis aina kun hän
nauroi.

Tyttö yritti saada minut ymmärtämään adheesion. Suutele minua, sanoin hänelle.
Hän suuteli minua ja silitin hänen hiuksiaan, mutta adheesio ei tullut mieleeni.
Ostin tytölle jäätelön, hän maistui vaniljalta.

Minä kohoan kaikkien maailman tyrannien yläpuolelle ja voitan koko maailman.
Perustan uuden, oikeudenmukaisen valtakunnan jossa kaikki ovat yhtä lailla
oikeutettuja. Seisoin sängyllä, tilkkutäkki harteillani. Sinä olet niin
idealistinen, Runosulka sanoi ja seisoi rinnallani. Yhdessä me perustamme uuden
valtakunnan. Yhdessä me nousemme sortoa vastaan.

Sienestys auttaa kun on sydänsuruja. Isäni vanhainkodissa alkaa jo käydä hiukan
dementikoksi. Hän puhuu niistä ajoista, kun kaikki oli toisin. Ja kuitenkin hän
näkee surujeni läpi. Kuitenkin hän näkee kaiken sen, mikä ei kuukausien aikana
ole muuttunut miksikään. Jos ei halua sienestää niin voi ainakin kulkea
metsässä. Hän näkee sisälleni. Runosulka katsoi sisälleni. Hän on unikuva, mikä
on todellisuus? Keltainen kuumailmapallo. Sanat tapetilla, merkityksettömiä.
Niinkö? Niinkö todella? Kirkas keltainen saa pääni kipeäksi. Väreillä on valtaa,
päätäni särkee. Ja kaikkeen on nykyään lääke. Kaikki voidaan parantaa. Tämä kipu
ei voi mennä pois. Iloisia pillereitä. Onnellisuusnarkkareita. Sinun surusi on
olematonta - se katoaa kun olet pureskellut sitä tarpeeksi kauan. Ei.
Kirkkaankeltainen, horisonttiin katoava pallo on itse olemattomuus. Jos vaellan
metsään, saanko eksyä ja olla koskaan palaamatta takaisin? Jos vaellan metsään
ja syön vääriä sieniä, saanko olla tuntematta tuskaa? Voiko oikea sieni saada
minut ymmärtämään? Jos ymmärrän, voinko minäkin kohota taivaalle? Jos ymmärrän,
poistuuko sisältäni jotain, mikä sattuu? Saanko vaeltaa metsään ja nukkua?
Saanko vaeltaa metsään ja jäädä sammalten väliin?

Se jäi ansiosidonnaiselle. Se konttoristi jolla oli rumat hampaat. Muistatko sen
joka aina juhlissa joi boolia suoraan kauhasta kun oli humalassa? Minä puhuin
puhelimessa Tähden vaimon kanssa. Hän soitti kun kuuli Runosulan lähteneen. Hän
kysyi, tiesinkö missä Runosulka oli. Tehän kuitenkin olitte läheisiä. Ei, en
tiedä. Oli niin outoa sanoa noin. Oli niin outoa kuulla, että joku oli pitänyt
meitä läheisinä. Voi ei, edustusvaimo sanoi, Tähti jätti kynänsä meille. Minä
voin hakea sen, vastasin. Muistin kynän hyvin. Se oli kallis mustekynä,
kullattu. Se oli Runosulan lempikynä. Unissani otin kynän ja puhkaisin
kuumailmapallon. Keltainen kangas levisi ruohikolle. Edustusvaimo kertoi
konttoristista. Muistin hänet vain hämärästi. Minulla hän oli aina vain joku
yhteiskunnan väliin pudonnut ihminen, ilmeisesti hän kuitenkin jollain tapaa oli
idealistinen. Anna toiselle mahdollisuus. Anna työttömälle työtä. Se on hienoa
tässä tilanteessa, sanoin Tähden vaimolle. Hän sanoi ettei muistanut, miltä
tuntui tehdä työtä. Puhuin hetken Tähden kanssa. Hän puhui
levytyssopimuksestaan. Ajattelin kysyä häneltä, tiesikö hän miltä tuntui olla
jotain muuta kuin tähti. Tähti oli ollut pinnalla niin kovin kauan. Hän ei
varmaan muistanut, mitä oli toisenlainen elämä. Erilainen kuin hänen. Tähti on
pelkkä isompiensa hännystelijä, Runosulka sanoi ja minä nyökkäsin. Nyökkäsin
vaikka en aivan tarkkaan tiennyt totuutta. Mutta Tähti käyttäytyi kuin ei oikein
olisi uskaltanut olla vapaasti. Hän käyttäytyi kuin olisi koko ajan halunnut
noudattaa jotakin mallia. Hän ei minusta oikein ollut oma itsensä, mutta en
tiedä, oliko hän onnellinen.

Elämän köysiradalla ei varmaan kannata katsoa alaspäin. Jos tässä yhteiskunnassa
putoaa, ei ketään kiinnosta pääseekö ehjänä takaisin. Kaikkia kiinnostaa vain
se, onko enää tuottava. Solidaarisuus on kuulemma vanhentunut sana, eikä sen
merkitys kuitenkaan ole millään lailla turha, päinvastoin. Tämä maailman
tarvitsee solidaarisuutta jos mitä. Me tarvitsemme toisiamme! Meidän täytyy
nähdä muutakin kuin itsemme! Me emme kukaan voi olla vain yksin? Eikä koskaan
saisi lakata välittämästä. Ei koskaan saa ajatella, että koskaan voisi selvitä
ilman muita ihmisiä. Sillä me emme ole yksin. Tölkillä ei ole taidearvoa, ja
kuitenkin jos kuuluisa maalari maalaa valkoiselle kankaalle mustia pisteitä,
kaikki sanovat sitä taiteeksi. Taide on kuollut. Runosulka istui yöt läpeensä ja
kirjoitti kirjeitä lehtien yleisönosastoihin. Hän sanoi, että vain kiivaiden
sanojen kirjoittaminen poisti paineet hänen mielestään. Siksi hän halusi käyttää
paljon huutomerkkejä, jotta sanat olisivat tarpeeksi painokkaita. Lopulta hän
vain piirsi huutomerkkejä paperille ja kirjoitti sanoja niiden väliin. Poltimme
kirjeet aamuisin. Samalla poltimme yhtiövastikeen pankkisiirron. Vahingossa.
Kirosin ja kun Runosulka nauroi, minäkin nauroin. Hymyilin ja kaikki tuntui
irralliselta. Kuitenkin, samalla se kaikki oli niin totta että halasin
Runosulkaa ja otin hänet syliini.

Mennään uppopallotunneille, arkkitehti ehdotti. Olisi kummallakin jotain
tekemistä, hän sanoi. Niin, ja siitä olisi kunnollekin jotain hyötyä, minä
vastasin ja hymyilin. Hänen vaimonsa tuli juuri silloin huoneeseen ja katsoi
minua kummissaan. Elise, mikä hätänä, arkkitehti kysyi ja laski sikarinsa
tuhkakupin reunalle. Lapset tarvitsevat lämpöpohjalliset, Elise vastasi. Eikä
kukaan osaa ostaa kunnollisia. Kodinhoitaja on yksi tollo. En vielä tähänkään
päivään mennessä oli keksinyt mitään selitystä sille, miksi hän kertoi
arkkitehdille lasten lämpöpohjallisista. Luulen että hän halusi vakoilla minua.
Elise oli jo keski-iän ohittanut, epäluuloinen nainen. Luulen, että hänen
silmäänsä minä näytin liian epämääräiseltä. Oletteko te jonkinlainen taiteilija?
Niin hän minulta kysyi kun arkkitehti esitteli meidät. Ei, olen vain ihminen,
vastasin. Siitä lähtien hän on katsellut minua kummasti.

Minä olen tanssija. Tanssisin Runosulan kanssa joka yö jos hän olisi vielä
täällä. Runosulan vanhassa asunnossa oli valssikeittiö. Hän sanoi oppineensa
tanssimaan tangoa vanhan miesystävänsä luona. Hän sanoi tangoa maailman
eroottisimmaksi asiaksi. Ja hän pyysi minua tanssimaan. Keittiössä kuuntelimme
hidasta valssia, tanssimme ja kompastuimme vispilän sähköjohtoon. Minä en
laittanut sitä kunnolla kaappiin, tunnustin. Tunsin punastuvani, vaikka
Runosulka ei tulisi vihaiseksi. Hän laski kätensä poskelleni, ja sanoi että piti
minusta kun olin niin huithapeli. Se kuulosti paremmalta kuin örkki, minä sanoin
ja hän kertoi, että vaikka muuttuisin vihreäksi, en koskaan näyttäisi örkiltä.
Ja sitten hän kurkotti kätensä ja irrotti sähköjohdon nilkastaan. Mutta mihin
sinä vispilää kaipasit, Runosulka kysyi. Vatkasin kuohukermaa. Katso
jääkaappiin. Runosulka piti täytekakuista, ja minä halusin tehdä hänet
onnelliseksi. Kaipaatko sinä risteilyemäntää, kysyin eräänä yönä kun kuu oli
täysi. Pelkäsin noita sanoja, pelkäsin niiden sisältöä, mutta kuu antoi minulle
voimaa. Ja sanat valuivat huuliltani aivan kuin en todella olisi tarkoittanut
niillä mitään. Eikä Runosulka sylissäni hätkähtänyt. Eikä hän pyrkinyt luotani
pois. Et sinä voi tehdä mitään, joka minua loukkaisi, luotan sinuun - niin hän
minulle kerran sanoi. Mutta pelkäsin silti, pelkäsin ettei hän halunnut minun
kysyvän mitään risteilyemännästä. Mutta minun oli saatava tietää, minun oli
saatava tietää tunsiko hän itsensä onnelliseksi. Ja hän vastasi eikä suuttunut.
En enää, en juurikaan koskaan, hän vastasi ja nukkui iho ihoani vasten. Antaa
niittyjen heilimöidä, nyt on kesä, hän sanoi aamulla ja paistoi lettuja. Ja hän
hymyili, ja tiesin ettei hän ainakaan ollut onneton. Runosulka oli itsensä
suhteen heikko. Hän ei osannut valehdella itselleen, hän ei osannut käyttää
ilmeitään väärin. Jos hän hymyili, hän hymyili. Runosulka itki usein.

Tomupallot kerääntyvät vuoteeni alle. Vuoteessani nukkui joskus kaksi.
Vuoteessani nukkuu yksi, joka muistaa ja muistaa kaiken. Yksi joka on nähnyt
kuumailmapallojen unissaan lähtevän liian monta kertaa. Ja minä en enää tiedä,
missä sinä olet. Värähtelytaajuusvahvistin. Mikä se sellainen on? En tiedä,
mutta se on niin outo sana. Olet kirjoittanut sanoja tapettiini. Jos lasken
sormeni sanojen ylle, tuntuuko niissä vielä lämpö? Tuntuuko niissä vielä elämä?
Tuntuuko niissä vielä ajatuksesi? Mikä on sinun
värähtelytaajuusvahvistinajatuksesi? Onko todellisuus alistettavissa? Voinko
ottaa todellisuuden viereeni nukkumaan ja tehdä siitä orjani - muuttaa sen
muotoa niin, että se on minulle rakas? Onko todellisuus koskaan edes
saavutettavissa? Missä sinä olet, Runosulka? Missä sinä olet? Kerran vielä
tomupallot kasvavat päätäni suuremmiksi. Sinä päivänä, kun saatan katsoa
tomupalloa ylöspäin, olen saavuttanut jotain niin suurta, etten enää ole mitään.
Sinä päivänä kun määrätön tomu kasvaa minua suuremmaksi, olen saavuttanut
olemattomuuden. Unissa olen taas lapsi.

Äiti, sano taas mikä minulla on. Sinulla on lonkkamurtuma, rakas lapsi. Minuun
sattuu kun nukkuu. Se menee pian ohi. Se paranee kyllä. Milloin saa taas
kävellä? Sitten kun ei satu enää. Voiko isä soittaa minulle kissanpolkkaa?
Kulta, soita kissanpolkkaa. Ja kissanpolkan sävelet kaikuivat läpi kodin, ja oli
kesä enkä päässyt uimaan sillä minulla oli lonkkamurtuma. Muistoissa sekin on
täydellistä. Muistoissa kissanpolkka kuulostaa kauniilta. Miten isäni jaksoi
soittaa sellaista renkutusta? Osaako isäni vielä soittaa? Osaako vanhentuva
pianisti vielä voittaa? Ovatko sävelet vielä hänen sormissaan, ovatko?

Viinirypälerypäs? Miksei se voi olla rypäs? Se on terttu, hyvä ihminen,
Runosulka sanoi ja laski viinirypäleet punnittaviksi. Mutta miksi minä en saisi
sanoa sitä ryppääksi? Rypäs, joka muodostuu rypäleistä - se kuulostaa niin
hauskalta. Ja Runosulka sanoi, että pyrkimykseni pois yhdenmukaisuudesta oli
viehättävää. Sinä et vain luo omaa ajatusmaailmaasi, hän selitti, sinä luot
sille oman kielen. Sinä olet luova. Ja yhdessä Runosulan kanssa me pyrimme pois
joistakin sanoista. Yksi oli tulosvastuu, toinen oli portfolio. Ja sanoja oli
paljon. Eikä kielivirheitä meidän maailmassamme enää ollut. Mikään ei ollut
väärää niin kauan, kuin se ei tuntunut väärältä. Ja me tanssimme ja hän hymyili.
Aina kun hän hymyili, tunsin että hän ainakin jollain tavalla oli onnellinen.
Kun tunsin, että hän oli onnellinen, tunsin tehneeni jotain hyvää.

Lapsuuteni loppui kun postimerkkien keräilijä muuttui filatelistiksi. Minä sain
uudet hammasraudat mutta ne eivät enää olleet vain hammasraudat. Se kaikki oli
oikomishoitoa. Muistan kaiken niin hyvin. Lapsuuteni loppui, kun asiat alkoivat
saada uusia nimiä. Lapsuuteni loppui, kun tiesin, etten koskaan muuttuisi
örkiksi. Muistan, miten peilin edessä ymmärsin, ettei ihoni koskaan ratkeaisi.
Muistan tunteen. Muistan tunteneeni kyllästymistä. Muistan hyvin miten tapasin
Runosulan ensimmäistä kertaa. Muistan, miten aina syksyisin kävelin hylätylle ja
tarpeettomalle kastelukanavalle ja ajattelin, miten kaunis maailma voi olla.
Kastelukanavalla lojui kuollutta metalliromua. Lapsena parasta oli vanha
juoma-automaatti. Sen runko oli vääntynyt ja metallikuori oli ruostunut. Minä -
Örkki - ja kaikki muut kilpailimme siitä, kuka uskalsi työntää kätensä
syvimmälle automaatin rautakitaan. Kaukaa näytti siltä, kuin automaatti olisi
irvistänyt, pelotellut meitä. Ja kerran, kun oli jo vanhempi eikä kukaan enää
liikkunut kastelukanavan alueella, kuljin yksin noita hylättyjä teitä ja näin
naisen nojaamassa automaattiin. Hän oli Runosulka, hän oli Runosulka ensimmäistä
kertaa. Oletko sinäkin elämysmatkalla, hän kysyi ja katsoi minua hiukan
alakuloisena, hiukan surullisena. Ja jo silloin minä halusin saada hänet
hymyilemään. Hän oli kaunis kastelukanavan vääntyneitä metallitankoja vasten.
Kastelukanava oli kaunis, sillä se kertoi minulle jotain ihmisestä. Ihminen oli
outo. Ihminen jätti kaiken käytetyn vain lojumaan. Tuho kastelukanavalla oli
kaunis. Runosulka oli kaunis, sillä nojasi väsyneenä vääntynyttä automaattia
vasten.

Minä olin oppinut hyvin paljon. Minä tiesin, mikä oli transskripitio,
heilahdusvakio ja säteilyvaurio ja Runosulka selitti minulle, miten sanoista voi
elää. Hän tanssi minun kanssani, keittiössä ja hän hymyili minulle kun kerroin,
miten olin aina pelännyt automaatin syövän käteni. Mutta minun oli todistettava,
että uskalsin. Minun oli aina ollut todistettava, että olin samanlainen, kuin
muutkin. Minä opetin hänelle, että tuho saattoi olla kaunis. Hän oppi minulta,
miten täytekakkuihin saatiin piilotetuksi yllätyksiä. Hän opetti minulle, ettei
minun koskaan tarvinnut olla kuten muut.

Kelirikko on jättänyt tienvarteen puroja, pieniä kanavia joita pitkin sulava
vesi virtaa. Minä istun joenmutkan rantatöyräällä. Ajattelen, aina vain
ajattelen. Mistä tuo kaikki vesi tulee? Onko tuo vesi koskaan ollut sateena
minun kasvoillani? Onko tuo vesi koskaan ollut samaa, kuin mitä se on nyt? Tuo
ääni, tuo ääni on minun lähelläni. Virran ääni, virran ääni täällä minun
vieressäni. Se tulee kaikki niin kovin lähelle. Se tulee jonnekin lähelle ja
haluaa tulla sisälleni. Mikä tulee sisälleni? Mistä ajatukset tulevat - ovatko
nekin aina vain samoja? Minä muistan, että olen kävellyt tänne tietä pitkin.
Olen ohittanut routavauriot ja kuunnellut pieniä puroja. Ja tuo isompi virta.
Tuo isompi virta, joka tulee kaukaa ja päättyy kauas jos päättyy koskaan. Ja
onko vedellä identiteetti? Pieniin puroihin voisin rakentaa yksinkertaisia
vesimyllyjä. Me teimme niitä Runosulan kanssa - hän halusi, että olisin
uudelleen lapsi. Hän halusi, että olisin lapsi enkä örkki. Olin onnellinen.
Miksi hän lähti pois? Sanoinko koskaan, että rakastin häntä? Sanoinko koskaan,
että tarvitsin häntä?

Eikä virran ääni enää koskaan voi viedä kaipausta pois, eikä virran ääni enää
koskaan muuta minun ajatuksiani, ja nyt minä olen yksin. Nyt minä olen niin
yksin, ja muistan kaiken. Alusta loppuun. Virvoitusjuoma-automaatti ja kirkkaan
keltainen kuumailmapallo. Jos juoksen takaisin kastelukanavalle, odotatko minua?
Jos aloitamme uudelleen alusta, lähdetkö sinä taas? En koskaan halunnut, että
lähtisit. En koskaan halunnut, että lähtisit kuumailmapallossa pois. Haluan,
että tiedät mitä ajattelen sinusta. Haluan surra. Haluan surra niin etten enää
tunne mitään muuta. Haluanko itkeä? Haluanko tuntea jotain? Voin kuulla äänesi,
voin kuulla äänesi kaikkialla. Ja minä näen sinut. Minä näen sinut niinkuin sinä
vielä vähän aikaa sitten olit. Haluan tietää, katsoitko minua, kun
kuumailmapallo nousi ilmaan. Minä ajattelen sinua. Ajattelen sinua, Runosulka.
Sinä olet minun ajatukseni, olet ajatukseni elämästä. Voin laskea sormeni
tapetin ylle, sormillani kuunnella sanoja jotka sinä olet kirjoittanut. Minä
voin kirjoittaa lisää sanoja. Minä voin kirjoittaa merkityksettöminä sanoja.
Voin kirjoittaa totuuksia. Totuuksia, joita ei edes ole. Voin kirjoittaa
valheita, jotka olivat totta vielä muutama hetki sitten. Voin kirjoittaa surun
katkeruutta. Voin kirjoittaa onnellisuuden valheita. Voin kirjoittaa
olemattomuuksia. Voin kirjoittaa kaiken sen, minkä haluan. Voin kirjoittaa
lauluja, runoja, säkeitä, sonetteja. Limerikkejä ja riimejä. Minä tunnen tuhat
runoa. Voin kirjoittaa sanoja niin kauan, ettei mitään muuta ole.

Haluan vain olla hiljaa. Tässä, keskellä kaikkea tätä, minä olen hiljaa. Ja
toivon, että vielä voit kuulla minut. Minun ääneni ikuisuudessa - sinun sanasi.

Rakastan sinua Runosulka.