Spefikirjoittajista suurin, mahtavin ja omaan kirjoittamiseeni sekä elämääni mittaamattomasti vaikuttanut Ursula Le Guin täyttää tänään kunnioitettavat 85 vuotta. Onnittelut! Siksi jokunen poiminta hänen tuotannostaan.

Maameren tarinoiden alkuperäinen trilogia - Maameren velho, Atuaninen holvihaudat ja Kaukaisin ranta ovat tavallaan ensimmäisiä lukemiani fantasiakirjoja. Minulla oli luettu paljon satuja sekä useita fantasiaelementtejä sisältäviä lastenkirjoja, mutta Maameren tarinat poimin itse Lentävänniemen nyt jo suljetun kirjaston scifi- ja fantasiahyllystä.

Samaisesta hyllystä löytyi myös paljon härveliscifiä, mutta onneksi myös Pimeyden vasen käsi - vaikuttava, surullinenkin tarina, joka tarjoaa hienon esimerkin sukupuolien moneudesta, jota Le Guin usein käsittelee. Kannattaa myös tutustua Le Guinin ajatuksiin siitä, millainen mies hän on.

Myöhemmällä iällä luin teoksen Kahdesti haarautuva puu. Rohkeasti väitän, että jokaisen kirjailijan tulisi lukea tämä teos jossain uransa vaiheessa. Eräs teoksen kantavia teemoja on nimittäin tarinankerronta ja se, miten me kaikki, vaikka pieniäkin, olemme aina osa isoa tarinaa.

Tänä syksynä Le Guinin ystäviä hemmotellaat, kun Vaskikirjat julkaisee Le Guinin Neljä anteeksiantoa -novellikokoelman. Itselleni teos on ehdoton hankinta, varsinkin en ole hetkeen Le Guinia lukenutkaan.

Ja mitä olisi fantasiakirjailija ilman lohikäärmeitä? Niiden salaisuutta en paljasta, tutustukoon niihin jokainen itse. Jaan vaan lempilainaukseni teoksesta Kaukaisin ranta (The Fartest Shore):

“I do not care what comes after; I have seen the dragons on the wind of morning.”