On tullut kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Taru sormusten herrasta julkaistiin. Siksi innostuin lukemaan järkäleen pitkästä aikaa uudelleen. Edellisestä kerrasta on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, sillä luin teoksen viimeksi juuri ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä. Sittemmin olen nähnyt elokuvat useammin kuin lukenut itse teoksen, ja siksikin halusin palata alkutekstin pariin.

Luin TSH:n ensi kertaa kahdeksasluokkalaisena kirjaesitelmää varten. Sittemmin härkin vain suosikkikohtauksiani, ja ainoa läpiluku on ensimmäistä elokuvaa edeltänyt. Luulin muistavani teoksen erinomaisesti, mutta olin tietenkin unohtanut enemmän kuin muistankaan. Muistan kyllä neuvoneeni kanssalukijoita: alku on hitaanlainen, koittakaa kestää.

Kestinkö itse? Tällä kertaa kestin, koska tiesin, mitä on tulossa. Mutta myönnän nyt, että lukukokemuksena Sormuksen ritareiden alku voi olla kovin näännyttävä. Hobitit kulkevat pelloilla ja metsissä ja niityillä ja pelloilla ja metsissä ja uusissa metsissä. Huokaisin helpotuksesta, kun he vihdoin pääsivät Briihin. Koska vertailu elokuviin on näinä maailmanaikoina väistämätöntä, sanottakoon, että pidän Jacksonin trilogian ensimmäistä osaa varsin onnistuneena.

Fantasiakirjailijana ajattelen, että minun on tehtävä suhteeni Tolkieniin itselleni selväksi. Ei siksi, että olisin erityisesti ammentanut inspiraatiota Tolkienin maailmasta, vaan siksi, että Tolkienia on mahdoton sivuuttaa. Siksi myös nostan imaginääristä hattuani kirjailijalle, jolla on munaa laittaa päähenkilönsä vaeltamaan pelloilla ja metsissä 150 sivun ajan. Onneksi meillä on TSH! Vaikka välillä leipäännyin hobittien matkantekoon - teoksen lukutahti on jännästi nopeutunut päästyäni Kahden tornin puolelle - niin toki teoksen alkupuoli palvelee oivallisena kontrastina lopun suureellisille taistelukohtauksille. Lähdetään pienestä, viattomastakin. Siitä tarina käy kasvamaan.