Tämän pohdinnan pontimina ovat Asta Lepän essee kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta sekä Laura Honkasalon bloggaus samasta aiheesta. 

Olen jälleen saman tunteen äärellä kuin monta kertaa aiemmin. Keskustelu kirjailijuudesta lainehtii mediassa enkä osaa asettua keskusteluun mukaan. Ja kun keskusteluun vielä liittyy keskiluokka - ah, tuo myyttinen suomalaisuuden perikuva, möhkälemäinen me, joka tarkoittaa milloin mitäkin - niin ollaan kirjailija- ja luokkaidentiteetin risteyskohdassa. 

Olen akateemisesta perheestä. Simppeli lause? Nääh. Klassisen määritelmän mukaanhan riittää, että toinen vanhemmista on korkeakoulutettu. Omassa tapauksessa on maisteriksi itsensä lukenut äitini. Isäni on työläistaustainen. Asetelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen, isäni tietää oopperasta enemmän kuin minä koskaan tulen tietämään ja lukee ehkä kolme kertaa enemmän kirjoja vuodessa kuin itse nykyään ehdin. 

Työsopimuksessani lukee alempi toimihenkilö. Joskus tuntuu, että sen ja alemman keskiluokan välille vedetään siekailematta yhtäläisyysmerkki. Koen kuitenkin työni täysin duunarityöksi. Olen ollut kohta kymmenen vuotta asiakaspalvelualalla, ja ala senkun paisuu ja paisuu. Onko siitä uudeksi tehdastyön kaltaiseksi työllistäjäksi, jää nähtäväksi. Mitään erityisen keskiluokkaista en omassa palkkatyössäni näe. Harvemmin aihetta kirjallisuudessakaan käsitellään - oma teokseni Hirviöasiakaspalvelu toki sivuaa aihetta, mutta pääosassa on huumori, ei niinkään aspatyön arki.

"Suurin osa kirjallisuudesta käsittelee kuitenkin keskiluokkaista maailmantuskaa", Asta Leppä kirjoittaa. Tässä kohtaa koen aina putoavani kärryiltä niin lukijana kuin kirjailijanakin. Koska mitä hiton kirjoja näin sanovat oikein ovat lukeneet ja mitä tämä kertoo kirjallisuuskeskustelun kapeudesta? Sitten muistan oman vinkkelini. Lähes kaikki tuntemani kirjailijat kirjoittavat spefiä, ja spefikirjailija (tai lasten- tai nuortenkirjailija, runoilija, sarjakuvapiirtäjä, hitto, kirjailijakeskustelussa lähes kuka tahansa muu kuin keskiluokkaan sijoitettu, realismia kirjoittava kirjailija, joka mieluusti asuu tietenkin Helsingissä) kuuluu jonnekin epämääräiseen marginaaliin. Sieltä kohoaa paljon monipuolisempia ja moninaisempia aiheita kuin keskiluokkainen maailmantuska.

Kuitenkin minuunkin saa helposti painettua keskiluokkaisuuden leimoja: olen korkeakoulutettu, minulla on vakityö, asun omistusasunnossa... En kuitenkaan koskaan ole kokenut kuuluvani keskiluokkaan enkä edes halua kuulua. Perinteisellä luokkajaolla on minulle hyvin vähän annettavaa, ja siksi keskustelu kirjallisuuden ja kirjailijuuden keskiluokkaistumisesta tuntuu poissulkevalta ja kapea-alaiselta. Tästä päästään mukavasti kysymykseen siitä, mikä suomalainen kirjallisuus ylipäänsä mielletään oikeanlaiseksi kirjallisuudeksi: taasko realismin painolasti typistää kirjallisuuskeskustelun? 

Jako keski- ja työväenluokkaan on murtumassa: itse olen siitä hyvä esimerkki. Miksi siis kirjailijan yhteiskuntaluokalla on yhä merkitystä?