LUMEN KIRJAIMET

(c) 2009 Anni Nupponen

Aamuisin Sonja usein mietti, tätäkö oli rakkaus, että vain tunsi olonsa hyväksi. Hän seisoi aina herättyään mökin ovella ja katseli ulos: valkoinen maa, valkoista lunta, valkoisen harmaa, häilyvä horisontti. Kauniina päivinä Sointu lauloi hänelle, tuuli pääsi kulkemaan lumipuilta tasankojen halki myrskyjen häiritsemättä. Silloin hänen olonsa ei ollut vain hyvä, silloin hän oli onnellinen.

Mutta myrskyt olivat taas raivonneet ja ujeltaneet jo monta kuukautta. Lumipuita ei kuulunut. Kuitenkin ne olivat siellä, kaukana kymmenien tuhansien kilometrien matkan päässä, soittamassa. Sonja huokaisi ja sulki oven, riisui hengitysmaskin ja ripusti sen eteisen telineeseen. Aikaisemmin Shawn oli aina huomautellut häntä suodattimien turhasta kuluttamisesta, mutta nykyään sellaisella ei ollut enää merkitystä.

Sonjalla oli nykyään paljon enemmän töitä kuin ennen ja siksi hän helli yksinäisiä, vapaita hetkiään yhä ihanamman aarteen tavoin. Vaikka Shawn ei häntä juuri häirinnyt, Sonja oli kiusallisen tietoinen tämän läsnäolosta. Shawn vietti aikaansa olohuoneen pöydällä omasta pyynnöstään. Ehkä hän oli huomannut, ettei Sonja enää halunnut häntä makuuhuoneeseen ja säästänyt Sonjalta määräämisen vaivan.

Niinä päivinä kun lähetys tuli, Sonja olisi halunnut vain jäädä ovelle seisomaan. Lähetin hänen ranteessaan oli alkanut piipittää jo yöllä kun hän oli vielä nukkumassa. Vaikka hän oli kytkenyt äänen pois päältä, hän ei saanut enää nukuttua vaan heräili levottomana tarkistamaan, ettei vain ollut nukkunut yli herätyksen. Suljettuaan oven hän meni keittiöön ja teki itselleen tukevan aamiaisen. Hän söi olohuoneessa, vaikka tiesi ettei Shawn pitänyt siitä. Shawn hyräili hiljaa Rhinan laulua auringonlaskusta hylätyllä planeetalla. Sonja pyysi häntä lopettamaan ja kun Shawn ei vastannut mitään, Sonja kytki puheprosessorin pois päältä. Samassa hän jo katui, anoi anteeksi ja käänsi vivun takaisin ylös. Kyyneleet polttivat hänen luomiensa takana, kun Shawn ei suostunut katsomaan häneen.

Sonja ei aivan itsekään tiennyt, miksi hermostui aina lähetyksen saapuessa. Muista töistä hän suoriutui erinomaisesti itsekseen. Jopa raskaimmat ruumiilliset ponnistukset olivat hänestä nautinnollisia. Ehkä se oli ylpeyttä: Shawnin viimeisen onnettomuuden jälkeen Sointu oli ollut vain hänen. Hän huolsi kaiken, teki kierrokset, tarkisti automaattiasemat, keskusteli talon keinoälyn kanssa ja ajoi analyysiohjelmat läpi. Jopa tehdessään tylsimpiä töitä kuten syöttäessään raakadataa koneelle tai tarkastaessaan loputtoman tuntuisia laskelmia hän uppoutui täysin työhönsä ja muisti aina jälkeenpäin olleensa noina hetkinä onnellinen.

Totta kai Sonja joskus pelkäsi. Jos hänelle sattuisi jotain, kukaan ei tulisi häntä pelastamaan. Kapseli tarvikkeineen saattoi pudota satojen kilometrien päähän Soinnun myrskyjen sattumanvaraisuudesta johtuen. Tuuli oli tänään voimakas ja kiiturin ajamisesta tulisi raskasta.

- Sinun pitäisi levätä, sanoi Shawn kun Sonja käveli levottomana ympäri olohuonetta. Kaupungissa, jota hän ei enää osannut kutsua kodikseen, Sonja oli aina kävellyt ollessaan hermostunut tai surullinen. Alkuaikoina Soinnussa hän oli joskus nähnyt suojapukuun änkeytymisen vaivan vain päästäkseen ulos kävelemään ja rauhoittumaan. Nykyään hänellä ei juuri liiennyt aikaa sellaiseen.

- Tiedän, sanoi Sonja mutta ei kuitenkaan pysähtynyt. Lähetin piippasi taas, nyt kovempaa. - Olisit hiljaa, Sonja tiuskaisi.

- Laita ääni pois, sanoi Shawn ja katseli ilmeettömänä Sonjaa. Tämä oli pysähtynyt nyt, istuutunut vastapäätä Shawnia, totta kai oli parempi säästää voimia ennen lähtöä.

- Tämä piipittää kuitenkin. Kuten hyvin tiedät, Sonja vastasi. Hän katsoi ulos ja toivoi tuulen edes hiukan tyyntyvän.

- Kauanko aikaa, kysyi Shawn. Hänellä oli tietenkin ollut oma lähettimensä, mutta se oli vahingoittunut käyttökelvottomaksi jo ensimmäisessä onnettomuudessa, siinä, jossa Shawn oli menettänyt vasemman kätensä. Ja mitä hän enää olisi lähettimellä tehnyt, mietti Sonja, koristellut astiansa? Ajatus nauratti häntä ja hän käänsi katseensa pois, jottei Shawn olisi nähnyt hänen vinoa hymyään.

- Muutama tunti, vastasi Sonja.

- Eikö sinun kohta pitäisi valmistautua? sanoi Shawn. Puheprosessori ei toistanut äänenpainoja eikä Sonja siksi koskaan tiennyt, oliko Shawn vihainen vai holhoava vaiko vain keskusteleva. Shawnin kasvojen lihakset eivät enää liikkuneet. Hän saattoi vain sulkea ja avata silmänsä.

- Miten sinä voit räpytellä luomiasi? Sonja kysyi ja ihmetteli itsekseen, miksei ollut kysynyt asiaa aikaisemmin, Shawn oli kuitenkin ollut pelkkä pää jo neljä kuukautta.

- Lihaksissa on nanoreseptoreja, jotka noudattavat aivojen impulsseja, Shawn selitti. Sonja ajatteli jälleen kuulevansa puheen sävyt prosessorin monotonisessa äänessä, vaikka tiesi kuulevansa olemattomia. - Silmien sulkeminen on olennaista unen kannalta.

- Entä kasvot? Ilmeet?

- Sitten myöhemmin.

Niin Shawn aina sanoi, sitten myöhemmin. Hän odottaa kotiinpääsyä paljon enemmän kuin minä, ajatteli Sonja ja jatkoi taas loputonta kierrostaan olohuoneen ympäri. Hän ei kuitenkaan halunnut evakuoida. Miksi ei? Aikataulun mukaan meidän pitäisi olla täällä vielä melkein kaksi vuotta. Minä en kestäisi hänen sijassaan. Tai mistä minä tiedän? Ehkä hän häpeää. Sonja tuli vilkaisseeksi Shawniin päin ja huomasi tämän katseen seuraavan itseään. Niin Shawn teki aina niinä päivinä, kun lähetys tuli. Sonja oli näkevinään jotain Shawnin katseessa – hänen oli pakko tulkita katseita intensiivisesti, muuta ei juuri ollut jäljellä. Katseessa oli tarkkaavaisuutta, jonka hän muisti ajoilta kaupungissa, ennen heidän lähtöään. Jotain muutakin. Tahallista huolettomuutta.

- Miksi sinä katsot minua noin? hän kysyi ja istui pöydän ääreen nähdäkseen Shawnin silmät paremmin. - Katsot minua aina noin silloin, kun kapseli on tulossa. Miksi? Et koskaan muulloin katso minua noin. Shawn käänsi katseensa pois, mutta Sonja käänsi astiaa niin, että katsoi miestään suoraan silmiin. Shawn oli taas ilmeetön ja kun Sonja toisti kysymyksensä, mies sulki silmänsä.

Silloin Sonja otti astian käsiinsä. Shawn tunsi heilahduksen ja avasi silmänsä, katsoi kauhuissaan suoraan Sonjaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, Sonja taiteili mielessään teon ja tekemättä jättämisen rajalla. Sitten hän kuin kokeeksi liikautti astiaa - ja lähetin kohotti ääntään sen merkiksi, että maakosketukseen oli aikaa kaksi tuntia. Sonja laski varmoin käsin astian pöydälle, kiirehti pois huoneesta ja pelastautui varastoon, jossa lumikiitureita ja suojapukuja säilytettiin. Vasta varaston suojassa hän alkoi täristä. Hetkeen hän ei pystynyt mihinkään, jalat olivat polvista aivan heikot, hänen oli pakko istua alas. Kohta hän nousi varovasti ja pakotti itsensä tarkastamaan kiiturin ja tarkastamaan puvun, laskemaan kapselin maakosketuskohdan kahteen kertaan ja tarkastamaan puvun ja kiiturin vielä toistamiseen. Soinnussa ei ollut sijaa epävarmuudelle eikä epäjärjestykselle ja kuitenkin hänen elämänsä tuntui olevan täynnä kumpaakin, hän joutui arvailemaan ja ihmettelemään eikä mikään ollut niin kuin piti.

Lumikiiturin taittaessa matkaa Sonja yritti pelastautua tutuksi käyneiden ajatusten pariin. Hän ajatteli pioneerihanketta ja sitä, miten Sointu voisi joskus olla asuttava planeetta. Yleensä ajatukset auttoivat. Hän yritti muistella, millainen Sointu oli ollut aluksi, miten julmina tuulet olivat planeettaa rankaisseet. He olivat kuitenkin saaneet hurjimmat tuulet talttumaan ja Soinnun ilmasto oli vähitellen alkanut rauhoittua. Mutta nyt hän ajatteli vain sitä, ettei purkkia saanut ravistaa. Astiaa. Shawn vihasi sitä, että Sonja kutsui astiaa purkiksi. On hyvin tärkeää, ettet koskaan ravista astiaa, hänelle oli teroitettua Tutkimusinstituutista saapuneessa nauhoitteessa, jota hän oli katsonut uudelleen ja uudelleen. Nauhoitteessa oli ollut myös psykologin kommentteja, yleisiä vastauksia niille joiden omaiset odottivat uutta kehoa. Kommentit olivat tulleet aivan liian myöhään, sillä Sonja ei koskaan unohtaisi miten odotti ulkopuolella, että lääkintähytti saisi toimenpiteensä valmiiksi ja Shawn – ei, hän ei halunnut muistella sitä. Sonja katseli lumeen ja tuuleen, aisti hengityssuojan kasvoillaan ja suojapuvun ihollaan. Inhottavaa. Hän tunsi, miten pakokauhu kasvoi jossain mielen takana. Pidä kiituri vakaana, hän sanoi itselleen ja puri hampaansa yhteen, puristi kätensä ohjaimiin. Sonja pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhallisesti. - Lähetin, miten kauan, hän kuiskasi hengitysten lomasta. - Yksitoista kilometriä, vastasi lähetin nakuttavalla koodikielellään. Sonjasta oli kuitenkin alkanut tuntua kuin lähetin puhuisi sanoilla.

Saavuttuaan kapselin luo Sonja seisoi hetken paikallaan. Maskin ja suojapuvun takia hän ei voinut tuntea tuulta, mutta hän näki ja kuuli sen kaikkialla ympärillään. Tuuli oli tyyntynyt, mutta Soinnussa oli mahdoton nähdä kauas. Yhtäkkiä Sonjasta tuntui, että hänen oli hyvin tärkeä nähdä kauemmas tai nähdä taivaalle. Hän ei ollut nähnyt todellista aurinkoa vuosiin. Miten kukaan voisi asua täällä, hän ajatteli. Me leikimme kotia pienessä talossamme keskellä tätä ulvovaa valkoisuutta. Halusinko minä vahingoittaa Shawnia? Ei, halusin että hän katsoo minuun ja puhuisi suoraan. Älä valehtele itsellesi: halusitko tappaa hänet, olisitko voinut tappaa hänet? Jos hän joskus pyytäisi minua tekemään niin, pystyisinkö siihen? En äsken ajatellut, pystyisinkö siihen vaan jäisinkö kiinni. Miksi ajattelin niin? Voisin vaihtaa hänen nesteensä bensiiniin enkä jäisi kiinni.

Mutta ei siinä ole kyse kiinni jäämisestä, ajatteli Sonja ja ryhtyi valmistelemaan kapselin nostoa kiituriin. Ei, ei ollenkaan. Mutta mistä sitten? Jostain muusta. Siitä jostakin, joka häivähti Shawnin katseessa. Aivan kuin tämä tietäisi jotain mitä Sonja ei tiennyt. Hiki tuntui epämiellyttävältä suojapuvun alla, Sonja alkoi väsyä.

Ensimmäisinä kuukausina heillä oli riittänyt fyysistä työtä päivän kaikille tunneille. He olivat työskennelleet innokkaina ja tarmokkaina. Proteiinipirtelöt, kuivapakastetut hedelmät ja vitamiinitahnat olivat maistuneet juhla-aterialta. Iltaisin töiden päätteeksi he harrastivat kiihkeärytmistä, väsyttävän hyvää seksiä kuin osoittaakseen itselleen ja toisilleen olevansa nuoria, voimakkaita ja pystyviä, elävänsä tässä lentävän lumen maailmassa. Sitten, kun vapaa-aikaa vihdoin hieman heltisi, Sonja oli käynyt uudella tarmolla tutkimuksensa kimppuun. Hän tunsi aivojensa hehkuvan, solmukohdat tuntuivat soljuvan auki kuin itsestään. Hän sai enemmän aikaan muutamassa kuukaudessa kuin oli saanut vuosien aikana Tutkimusinstituutissa. Myös Shawn jatkoi omaa työtään. Hän oli soveltava fyysikko kun taas Sonjan ala oli teoreettinen matematiikka. Shawnin työstä oli itse asiassa hyötyä Sointu-projektille, mutta Sonja oli heistä kuuluisampi: oli ainakin ollut, eihän hän tiennyt tämänhetkisestä tilanteesta juuri mitään. Ruoka alkoi puuduttaa ja seksi muuttui tavanomaiseksi joskaan ei välttämättä huonoksi ja he ajautuivat rutiineihin, kävivät väistämättömät riidat ja alkoivat silloin tällöin ärsyyntyä joistakin pikku hankaluuksista.

Mutta sitten Shawn joutui ensimmäiseen onnettomuuteen, jossa menetti kätensä. He olivat tuolloin olleet Soinnussa kaksi vuotta. Hän joutui viettämään aikaa lääkintähytissä operoitavana, mutta kättä oli mahdoton pelastaa. Kun hän oli jatkanut työskentelyä ulkoa siitä huolimatta, ilman lähetintä, oli sattuman kauppaa että hän oli pelastunut, sillä vuoden kuluttua sattuikin sitten toinen onnettomuus – niin...

Ehkä Shawn oli kateellinen, mietti Sonja ja tarkasti kapselin kiinnityshihnat viimeisen kerran. Hän sanoi kaikissa niissä lukemattomissa haastatteluissa lähtevänsä Sointuun, sillä halusi tehdä hyvää ja käyttää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden, ja sitten hän sanoi jotain itsensä etsimisestä. Kotona arvailimme, millaista täällä tulisi olemaan ja sitten kun huomasimme, että kaikki oli aivan erilaista, hän ei koskaan oikein halunnut puhua siitä. Luulen, että hän yllättyi siitä miten raskasta kaikki oli eikä sitten halunnut tunnustaa sitä itselleen ja kaikkein vähiten minulle.

Miksei Shawn halunnut evakuoida? mietti Sonja, nousi lumikiituriin ja lähti takaisin talolle. Häpesikö hän itseään? Paluu olisi voitu järjestää kaikessa hiljaisuudessa. Kenenkään ei olisi tarvinnut tietää. Oliko Shawn löytänyt itsensä aivan uudella tavalla nyt, kun oli pelkkä pää, Sonja pohti ja nauraa turskahti niin, että maskilla oli vaikeuksia sopeutua liikkeeseen. Sonja veti henkeä, rauhoittui, hän pakotti itsensä keskittymään. Oliko Shawn menettänyt järkensä? Oliko hän jäänyt Sonjan takia? Ennen kuin lähdöstä oli edes ollut mitään puhetta, Shawn oli kertonut rakastavansa Sonjaa. Hän oli kertonut sen kaikille heitä tutkineille psykologeille ja psykiatreille. Jokaisessa haastattelussa hän oli sen muistanut mainita.

Alkuaikoina Soinnussa, ensimmäisen vuoden ajan, Shawn oli puhunut paljon rakkaudesta, tunnustanut tunteitaan vuolain sanoin. Sonjalle asia ei ollut lainkaan niin tärkeä ja joskus toisen tunnustukset olivat kiusanneet häntä. Hän oli vastannut niihin mekaanisesti, sanonut ne sanat jotka kuuluikin sanoa. Hän ei tiennyt, oliko Shawn todella tyytyväinen hänen vastauksiinsa vai eikö tämä vain koskaan halunnut kysyä, oliko jotain vialla. Aikanaan heidän tutuessaan hän oli tullut Shawnin kanssa hyvin toimeen ja viihtynyt tämän seurassa, mitä hän ei voinut sanoa useimmista muista ihmisistä. Hän oli pitänyt Shawnin äänestä, joka oli syvä ja täyteläinen. Sittemmin rakkaudentunnustukset olivat harvenneet ja jo ensimmäisen onnettomuuden jälkeen ne olivat loppuneet miltei kokonaan.

Joskus Shawn käyttäytyi kuin olisi syyttänyt Sonjaa jostain. Sonja ei halunnut kysyä, hän ei halunnut puhua Shawnin kanssa. Miksi en, hän mietti. Mitä minä pelkään? Mitä Shawn tietää, mitä sellaista, mitä minä en tiedä? Mikä on se häilähdys hänen katseessaan, josta en saa selvää? Pelkääkö hän Sointua vai minua? Mutta tuuli alkoi taas yltyä, Sonja keskittyi ajamiseen ja ajatteli lopun matkaa muita asioita.

Päästyään takaisin Sonja muisti, ettei ollut lähtiessään nostanut Shawnia ikkunalaudalle. Tapa oli perua niiltä ajoilta, kun Shawn vielä pystyi liikkumaan itse ja teki vain joitakin helpoimpia töitä. Hän oli aina odottanut ikkunassa, kun Sonja palasi tarkastamasta tutkimusasemia. Ehkä hänellä on tällä kertaa muuta ajateltavaa, Sonja mietti ja alkoi purkaa lastia. Hän oli kiitollinen raskaasta työstä. Kapselin mukana tuli aina uusia kennoja niiden tilalle, joita ei voinut ladata, vara-akkuja, lääkkeitä ja ravintopuristetta. Sonja ajoi kiiturin kapseleineen varastoon, irrotti inhottavan hengitysmaskin kasvoiltaan ja alkoi nostella raskaita kennoja hyllyille. Hän laski kennot ja totesi, että he voisivat elää omavaraisina Soinnussa ainakin viisi vuotta.

Minä melkein ravistin häntä, Sonja sanoi sitten hiljaa itsekseen. Hän katsoi ympärilleen ja toivoi jonkin muuttuneen varaston ankarassa järjestyksessä, jonkin merkin näyttävän hänelle mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kaikki oli kuitenkin niin kuin pitikin, jokainen esine ja tarvekapine oikealla paikallaan. Miten he tulevat elämään täällä, tulevaisuuden ihmiset ja asukkaat, pohti Sonja, taloissa auringon alla ja huolettomassa epäjärjestyksessä? En tule koskaan näkemään heitä, hyvä jos koskaan näen Soinnun auringon harsomaisen sumuverhon takaa... Aina vain lunta. Olisinko todella ravistanut häntä?

Purettuaan lastin hän kuoriutui suojapuvustaan. Maskin käyttö sai hänet aina janoiseksi, hän livahti eteisestä keittiöön ja joi pitkään. Hän meni olohuoneeseen ja toivoi näyttävänsä välinpitämättömältä. Shawn katsoi häntä ilmeettömänä. Sonja istui sohvalle ja sulki silmänsä.

- Tuliko postia? Shawn kysyi hetken päästä. Hän kysyi niin aina.

- En tiedä, Sonja vastasi ja muisti jättäneensä postilaatikon varastohuoneen hyllylle. - Menen kohta katsomaan. Shawn sanoi okei ja puheprosessori päästi kummallisen äänen, tulkinnan huokauksesta. Sonja vältti katsomasta miestä. Hän oli toivonut syyttäviä sanoja, edes kysymyksiä, sillä koki toden totta ne ansainneensa. Tuuli huusi ulkona, sisällä vallitsi vanha hiljaisuus.

Sonja avasi postilaatikon vasta muutaman päivän päästä. Yleensä hän lepäsi kahden, kolmen päivän ajan haettuaan kapselin, makasi kylvyssä ja luki kirjoja, jotka olivat saapuneet lähetyksen mukana. Kapselin noutoa seuraavana päivänä hänen piti kuitenkin lähteä korjaamaan automaattisen tutkimusaseman lähetintä ja kun hän pääsi takaisin, oli jo pimeää ja hän oli kurja ja lopen uupunut. Shawn nukkui olohuoneen pöydällä ja Sonja kävi kääntämässä puheprosessorin pois päältä. Tuona aamuna Sonja nukkui pitkään, kuljeskeli koko päivän olovaatteissaan ja luki tietoja uusimmasta tutkimuksesta. Jossain vaiheessa hän käänsi Shawnin puheen takaisin päälle, mutta tämä ei sanonut mitään. Vasta seuraavana päivänä, kaivatessaan tekemistä, Sonja muisti postilaatikon.

Postilaatikon avaaminen oli alkuaikoina ollut suloista mutta stressaavaa. He saivat yhä vieläkin paljon kirjeitä ja terveisiä ystäviltään ja työtovereiltaan eivätkä päässeet vastaamaan niihin kuin muutaman kerran vuodessa. Soinnun myrskyistä johtuen lähettimen käyttö vaati paljon tehoa ja he olivat huomanneet, että oli helpompaa rajoittaa yhteydenpitoa kotiin, säästääkseen itseään suurimmalta ikävältä. Tuskin kukaan kotona edes ymmärsi, millaista heidän arkensa oli. Miten muka kuvailla tämä lumi, tuuli, myrskyn maisema, lumen herkkinä vaihtuvat värit?

Koska vuosi oli kotona vaihtunut, laatikossa oli joitakin virallisia kirjeitä: kummankin vuotuisat luottolaskelmat, tiedot heidän nimiinsä tehtyjen patenttien arvosta. Mukana oli tuloste väestötietojärjestelmästä, jossa heidät oli merkitty toistensa puolisoiksi ja heidän kotipaikakseen oli merkitty Sointu ja yhteystiedoksi sen planetaariset koordinaatit. Sonjaa tämä oli aina huvittanut, mutta Shawn ei ollut koskaan yhtynyt hänen nauruunsa. Sonja laittoi viralliset kirjeet syrjään, joukossa oli kolme henkilökohtaista hänelle ja viisi Shawnille.

- Rhina kirjoittaa kummallekin, Sonja sanoi. Hän luki aina kirjeet Shawnille, niin oli kuitenkin helpointa. Ne, jotka kirjoittivat, tiesivät kyllä Shawnin tilasta ja tiesivät varmasti senkin, että halutessaan Sonja pääsisi viesteihiin käsiksi. Sonja avasi omansa ja lehteili sitä läpi, hän ei koskaan ollut ollut niin läheinen Rhinan kanssa kuin Shawn. - Hän on vieraillut kolonisaatioinstituutissa, hän selitti Shawnille. - Joitakin lakkoja on kuulemma taas ollut... Ulkovaltojen kongressi kokoontuu pian ja hän on saanut kutsun esiintymään kiertojuhliin. Ei tässä oikein ole mitään. Anna kun luen sinun kirjeesi. Mistä aloitan? Tämä on äidiltäsi.

Niin hän luki, ensin Shawnin äidin kirjeen, joka oli tavanomainen ja sisälsi aina samat fraasit ja samat huolenaiheet, joista kuuli, ettei kirjoittajalla ollut mitään käsitystä heidän elämänsä realiteeteista. Shawnin kaksi veljeä opiskelivat kumpikin fysiikkaa kuten vanhempi veljensä. Heidän kirjeensä olivat säntillisiä ja käsittelivät yleensä jotakin tieteellistä ongelmaa, joista he eivät koskaan kysyneet Sonjalta mitään, vaikka tämä olisi varmasti osannut niihin vastata. Sitten oli Dol, Shawnin serkku, ja lopulta Rhina, jonka kirjeen Sonja luki aina viimeisenä.

Rhina kirjoitti ensin jotain normaalia, joistain heidän yhteisistä ystävistään, esityksistään, juhlista joihin hän oli osallistunut. Sitten tuli lause, johon Sonja pysähtyi ja Shawnin piti pyytää häntä jatkamaan.

- Rakas ystävä, Sonja luki, - kaipaan sinua enkä näe niitä kirjaimia, jotka piirrät lumeen...

Yöllä Sonja ei saanut unta. Hän yritti muistella, mitä Rhina oli Shawnille kirjoittanut, mutta kaikki tuntui olevan yhtä ja samaa sumua. Hän muisti avanneensa kuoren ja ottaneensa liuskat esille ja lukeneensa ääneen. Hän nousi istumaan vuoteella ja sytytti lampun, tuijotti ulos ikkunasta. Täällä ei verhoja tarvittu, nytkin ulkona satoi lunta. Sonja muisteli nähneensä Soinnun auringon viimeisen kerran, kun pudotusalus oli tiputtautunut Soinnun ilmakehään. Milloin olen viimeksi koskettanut käsilläni maata? Hän tiesi Soinnun kamaran olevan tuolla jossain, jääksi pakkautuneiden lumikinosten alla, odottamassa ja uinumassa. Lukiessaan kirjettä hän oli katsellut Shawnia sivusilmällä. Tämän katse oli luotu alaspäin, puoliksi suljetut luomet, surullinen, melankolinen ilme. Jos nyt menen etsimään kirjettä olohuoneesta, Shawn herää, Sonja ajatteli, en löydä sitä sytyttämättä valoja ja hänen silmänsä ovat niin herkät.

Sonja meni kuitenkin, jotenkin hänestä tuntui nyt tärkeältä saada nähdä kuori ja kirje. Hän sytytti valot, Shawn räpytteli väsyneensä silmänsä auki ja kysyi, mitä Sonja oli tekemässä, Sonja ei vastannut mitään. Siinä ne odottivat, hyllyssä, kirjekuoret joihin oli painettu Rhinan nimi ja tämän musiikintuottajan logo. Rhinan käsiala ei ollut koskaan ollut hyvä ja oli aikojen saatossa muuttunut polveileviksi salamerkeiksi, joita Sonjalla oli kuitenkin ollut kyllin aikaa opetella tulkitsemaan.

Sonja istui lattialle Shawnille osoitettu kirje sylissään ja kahlasi liuskoja läpi, etsien etsien.

- Tässä, nämä lumeen piirretyt kirjaimet, hän sanoi ja katsoi ylös Shawniin. - Mitä ne tarkoittavat?

- Nytkö luet jo kirjeeni ilman lupaa, sanoi Shawn mutta sanoilla ei ollut pontta. He eivät olleet riidelleet toisen onnettomuuden jälkeen lainkaan, he vain sinkosivat tehottomia sanoja toisiaan kohden.

- Se on runo, sanoi Shawn. - Jouduimme opettelemaan sen ulkoa koulussa jollain yläluokilla, se oli jonkun kuuluisan... En enää muista miten se menee.

- Muistathan, Sonja vastasi. Totta kai hän muisti runon itsekin, mutta halusi kuulla Shawnin sanovan sen ääneen.

- En tarkkaan. Jotain... Vaikka kirjoittaisit lumeen, minä sulan jälkeenkin tietäisin sinun sanasi. Rhinahan on tehnyt siitä kappaleenkin, muistat sen varmasti.

Sen Sonja muisti hyvin. Levy oli julkaistu juuri ennen heidän lähtöään ja Lumen kirjaimet oli myös esitetty heidän lähtöjuhlassaan. Matematiikka oli Sonja musiikki, hän ei juuri tuntenut intohimoa esittäviä taiteita kohtaan paitsi yleisestä mielenkiinnosta. Shawn taas oli tuntenut Rhinan koko ikänsä, kasvanut mukana kun tämän ura lähti nousuun ja tiesi siksi teknisiä yksityiskohtia, tunsi musiikin historiaa ja -

Siinä se taas oli, Shawnin tutkiva katse. Jos hän kirjoittaisi lumeen, minä en tietäisi, ajatteli Sonja. Ja sitten hän yhtäkkiä vain ymmärsi.

- Teillä oli suhde, eikö niin?

Pitkään oli hiljaista, tuulikin oli hetkeksi rauhoittunut falsettimaisesta sinfoniastaan. Shawn katsoi poispäin ja kun hän puhui, prosessori tuntui kerrankin välittävän puheen sävyn, varovaisen ja pahoittelevan ja kuitenkin helpottuneen. - Niin oli.

- Silloin kun me seurustelimme?

- Niin.

- Koko ajan?

- Ei. Sen jälkeen, kun lähdöstä oli jo päätetty ja kun pyysin, että menisit naimisiin kanssani.

- Vai niin.

He olivat jälleen hiljaa, minuutit kuluivat, tuuli nousi jälleen. Sonjan mieleen muistui jostain, miten he olivat tehneet vaarallisen matkan lumipuille. He olivat odottaneet tyventä, varustautuneet, matkustaneet kaksi päivää inhottavissa suojapuvuissa ja leiriytyneet yöksi väliaikaiseen kupuun vain nähdäkseen nuo mysteeriset ja pelottavat puut. Kun he olivat päässeet perille, Sonja ei olisi halunnut enää lähteä ollenkaan takaisin, hän olisi halunnut jäädä kuuntelemaan huilumaista musiikkia, joka syntyi kun tuuli puhalsi puiden runkojen keskitse. Puiden latvoihin kinostunut lumi irtosi loputtomina valoa taittavina kristalleina tuuleen ja sai maiseman sädehtimään. Hän oli ollut niin onnellinen.

Ja nyt puut olivat saavuttamattomissa, sillä hän ei voisi koskaan tehdä tuota matkaa yksin. Hänen mieleensä palasivat kaikki ne hetket, kun hän oli miettinyt mitä hänen ja Shawnin välillä oikein oli jäljellä onnettomuuksien jälkeen, kerrat jolloin hän oli yrittänyt saada suhdetta järjestykseen mielessään, sillä Soinnussa ei ollut sijaa epäjärjestykselle -

- Se katse, Sonja sanoi, hän nousi seisomaan, nyt hän oli taas oma itsensä eikä hänen ruumiinsa voinut pysyä paikallaan ja hän tunsi asioiden kirkastuvan ja selkeytyvän mielessään, voi miten inhottavaa oli että tunne oli sama kuin silloin, kun matemaattiset ongelmat alkoivat vihdoin tanssia hänen tahtinsa mukaan. - Kun katsoit minua, sinä... Tarkkailit tiesinkö minä, pohdit olinko arvannut. Mutta et koskaan katsonut minua niin aikaisemmin, vasta sen jälkeen kun – hän oli vältellyt sanomasta sitä, Shawn ei pitänyt kun hän sanoi niin, ja mitä merkitystä sillä nyt oli?

- Katsoit vasta sen jälkeen kun olit tuossa astiassa, kun olit pelkkä pää. Koska… Koska olet nyt minun armoillani kokonaan? Voi kaikkeus, Shawn! Luuletko, että olen nuuskinut... Että olisin penkonut tavaroitasi? Lukenut kirjeitäsi? Siksikö sinä et halunnut evakuoida? Rankaiset itseäsi näin? Ja minä kun luulin, että syytät minua. En tiedä miksi luulin niin. Sehän on aivan järjetöntä. Ei niin, että olisin tuntenut syyllisyyttä. Tai ehkä tunsinkin, siksi että en surrut enempää. Mutta aina kun sanoit rakastavasi minua... Mitä se todella merkitsi?

- Minä rakastan sinua, ihan todella, Sonja älä, sanoi Shawn mutta ei saanut sanottua enempää.

Sonja seisahtui, astui lähemmäs pöytää. Shawn katsoi häntä ylöspäin, katsoi ja näytti pelkäävän. Sonja olisi halunnut sanoa, ettei mitään pelättävää ollut ja muisti sitten mitä oli tapahtunut päivänä, jona kapseli saapui. - Anteeksi että melkein ravistin sinua, Sonja sanoi ja laskeutui polvilleen niin, että heidän silmänsä olivat samalla tasolla. Hän katsoi hetken Shawnia silmiin, katsoi pöydän pintaa, katsoi hyllyä johon oli kertynyt kotoa lähetettyjä kirjoja ja valokuvia, esineitä joiden kai oli tarkoitus kuvastaa heidän kotiaan mutta jotka hän olisi voinut heittää ulos tuuleen ja lumeen.

- En muista miltä sinun äänesi kuulostaa, Sonja sitten sanoi. Hän nousi ja meni takaisin makuuhuoneeseen. Pitäisikö minun itkeä nyt, hän mietti mutta ei tuntenut lainkaan surua, vain ihmetystä ja jonkinlaista keveyttä, joka tuntui viettelevän häntä nukkumaan, ajattelemaan unien logiikalla.

Muutamaan päivään hän ei tehnyt oikein mitään. Aamulla herättyään hän meni suoraan keittiöön, teki aamiaiseksi mauttoman proteiinipirtelön josta aina jätti puolet syömättä. Kerran Shawn kutsui häntä olohuoneesta mutta hän vastannut, tarkasti vain talon keinoälyltä että Shawn oli hengissä ja kunnossa. Yksi tutkimusasemista hälytti, mutta hän ajoi kauko-ohjauksella korjaussarjan läpi ja asema palasi normaalitilaan. Kolmantena päivänä hän meni varastohuoneeseen ja pukeutui suojapukuun, käveli ovesta ulos ja kulki kohti suurta virtaa, lumipuiden ohella Soinnun ainoaa maamerkkiä, joka virtasi tuhansien kilometrien päässä – miten absurdit minun kulkuni koordinaatit ovat, Sonja mietti, mutta mitään muuta ei ollut, vain kolme toisistaan liian kaukaista kiintopistettä.

Mitä Shawn oli ajatellut, mietti Sonja kävellessään, mietti niin kuin oli miettinyt jo kahden päivän ajan, ja miten kyllästynyt hän olikaan arvailemaan ja tulkitsemaan toisen tunteita ja aivoituksia. Vaikka jonkinlainen totuus oli nyt paljastunut, kaikki tuntui yhä usvaiselta. Sonja muisteli satunnaisia kohtaamisia Rhinan kanssa, tämän suurta taiteilijapersoonaa joka tuntui olevan jo aivan oma esityksensä. Rhina oli kohdellut häntä kuin jonkinlaista jännittävää nukkea mutta ollut ollut häntä kohtaan suopea, olihan hän ollut Shawnin kollega ja kuuluisa tutkija. Miksi Rhina olisi ollut yhtään sen avoimempi kuin hän itsekään, Sonjahan oli ollut tuolloin oma, umpioitunut itsensä. Rhinan musiikissa hän oli ihaillut säännönmukaista tonaalisuutta, tutkinut joskus nuotteja kuin graafisia esityksiä teoreemoista ja tämä oli herättänyt Rhinassa suurta ihastusta, mutta ehkä myös, sen Sonja ymmärsi nyt, pelkoa ja ärtymystä. Sonjahan ymmärsi musiikin eri tavalla kuin Rhina, tavalla jonka Shawn hänen kanssaan jakoi.

Hän muisti ensimmäisen aamun sen jälkeen, kun he olivat kävelleet Shawnin kanssa yömyöhään keskustan ulkoterasseilla käsi kädessä katsellen tähtiä ja päätyneet Shawnin kalliisti ja huolettomasti sisustettuun asuntoon nukkumaan toisiinsa kietoutuneina, niin, seksi tuli kuvaan vasta myöhemmin, mutta he olivat tavanneet Rhinan seuraavana aamuna ja jokin tämän olemuksessa oli muuttunut, hän katsoi Sonjaa uudella tavalla, ei enää kuin nukkea vain kuin saalista, jota ei sopinut aliarvioida.

Mitä Shawn oli kertonut – Sonja pinnisteli, kaikki yksityiskohdat ja murenevan ja ristivalossa esitetyn tiedon hituset tuntuivat nyt tärkeiltä – heillä oli ollut suhde Rhinan kanssa joskus aikaisemmin, mutta se oli lopetettu yhteisellä päätöksellä silloin, kun kummankin ura oli tahollaan lähtenyt nousuun. Tuskin asia sitten olikaan niin. Sonja mietti noita kahta, miten he seurassa saattoivat helposti jättää toiset ulkopuolisiksi huomaamattaan, miten he tiesivät toisistaan kaiken, ja miten he olivat yhteisten vuosien aikana tulleet luoneeksi toisilleen roolit ja lokerikot, joissa yhteinen historia heitä pidätteli.

Ehkä minä olin Shawnin yritys päästä ulos lokerikosta, mietti Sonja, sillä hän aina sanoi haluavansa pitää minut omanaan. Ehkä hän... Liikuttui, kun sai minun luottamukseni, sai minut avautumaan. Ajatusten myötä Sonja tunsi kyyneleet silmissään, vihdoin, ne polttivat luomien takana ja kurkussa ja pyörähtivät sitten poskille. Hengitysmaski yritti sopeutua muutokseen ja muuttui hetkeksi aivan sumeaksi, Sonjan oli pakko pysähtyä ja sitten vain huutaa. - Paskiaiset, minä en halua olla osa teidän naurettavaa peliänne! Minä en suostu! Lopulta hän vain piti kauheaa ääntä, karjui keuhkonsa käheiksi tuulen falsetin yli.

Pian Sonja rauhoittui, maskikin oli jo palannut normaaliksi. Hän katseli ympärilleen, vaikka tiesi ettei näkisi mitään. Ei Soinnussa ollut kiintopisteitä, oli vain lunta ja tuulta. Pitäisi kai palata takaisin, hän mietti, pyysi ranneketta laskemaan suuntimat ja lähti sitten kulkemaan sen nakutellessa hänelle ohjeita. Meidän pitäisi palata takaisin. Ei tämä voi jatkua. Takaisin kotiin, mitähän ne sitten keksivät tilalle. En näe lumipuita enää. En tule koskaan näkemään suurta virtaa ja nämä tuulet, joita olen vahtinut – en tule koskaan näkemään niiden rauhoittuvan.

Sitten Sonja päätti: ajatus muodostui, se oli aluksi vain yksi lause: en aio antaa tätä hänelle.

Sisällä talo tuntui pienentyneen. Esineet tuntuivat sattumanvaraisilta, niiden muodot sopimattomilta lumeen. Sonja painoi lähettimen aktivoivaa nappia ja odotti, kunnes ohjauspaneeli laskeutui esiin seinän suojista. Hän paineli evakuointikoodin, kirjoitti mukaan lyhyen tiedotuksen. Shawn katseli hänen toimiaan ja puhui sitten.

- Sonja… Pyydän anteeksi, anna anteeksi. Minun olisi pitänyt sanoa tämä kaikki jo aikaisemmin. Ehkä on paras mennä kotiin, anteeksi etten heti suostunut lähtemään. Tämän on täytynyt olla hirveän raskasta sinullekin, anteeksi etten – en vain voinut, en tiennyt mitä sanoa. Onnettomuuden jälkeen näin painajaisia, minun olisi pitänyt jakaa ne kanssasi mutta en osannut ja sitten tuntui olevan liian myöhäistä. Anna anteeksi. Rakastan sinua...Kun saan uuden kehon ja pääsemme kotiin, kaikki on varmasti paremmin.

- Niin. Älä huoli.

Hän ei viitsinyt vielä kertoa, ettei ollut lähdössä mukaan. Ehkä hänen olisi hyvä kertoa ennen kuin sukkkula laskeutuisi. En vain tiedä vielä miten, Sonja mietti. Sanat ovat tuulta enkä minä osaa kirjoittaa lumeen. En tiedä osaanko sanoa niin, että ymmärtäisit. Anna anteeksi, Shawn. - Lumi on kirjoittanut minut, hän kuiskasi hyvin hiljaa. Ulkona satoi, niin kuin aina ja sisällä vallitsi hiljaisuus, mutta se ei haitannut enää, ja pian tuuli nousi jälleen, ujeltaen.