torstai, 29. kesäkuu 2017

Turistina Tampereella

Minulla oli tänään verikoepäivä. Koska ne ovat aina vähän kuumottavia, yritän aina tehdä niiden jälkeen jotain mukavaa. Olen tämän viikon vielä lomallakin, joten päätin viettää turistipäivän kotikaupungissani. Eli kuljeskella kiireettä kaupungilla ja käydä museossa.

20170629_102723.jpg

Päätin myös pukeutua helmesti.

20170629_112310.jpg

Uutta ja vanhaa: Tullikamarin takaa näkyy uuden Luminary-tornitalon rakennustyömaan nostokurki.

20170629_114934.jpg

Hämeensilta.

20170629_115348.jpg

Koski, Tampereen sydän.

Tampereen taidemuseossa on meneillään Vuoden nuori taitelija -näyttely. Tällä kertaa kunnian on saanut Tiina Pyykkinen. Pyykkisen teokset syntyvät ja muuttuvat valon ja katsomiskulman mukaan: kuin töihin olisi vangittu aika ja muisti. 

20170629_131530.jpg

Lopulta kuljeksin vielä Hämeenpuiston kautta Tallipihalle, ostin suklaata ja uusia ovinuppeja uuden Annilan ehtojen 80-luvun ruskeiden muovinuppien tilalle. Ensi viikolla pitää palata apurahalta palkkatöihin, mutta siihen on vielä useampi päivä. 

"Kesä jatkuu. Kesä."

lauantai, 13. toukokuu 2017

Kamaa, sälää ja timanttipölyä

"You are not your fucking khakis." (Chuck Palahniuk, Fight Club.)

Olen muuttamassa. Se on kauheaa.

Se on myös välttämätöntä. Vanha asuntoni on minulle aivan liian pieni. Olen tilarohmu, ympäri pyöriskelijä, suuriin, avariin halleihin pesiytyvä. Olen myös tavararohmu, harakka, kauniin keräilijä. Siksi minulla on paljon tavaroita. Muutossa kuitenkin paljastuu se, mikä jää rakkaiden, jännittävien ja outojen tavaroiden varjoon: kama ja sälä. 

Pölyn määrästä en edes aloita.

Olen asunut samassa asunnossa kahdeksan ja puoli vuotta. Vaatehuoneeseen ja alkovini alla olevaan säilytystilaan on kertynyt ties mitä, epäilyttävää tauhkaa, painolastia, sitä minkä on vain laittanut syrjään, kun ei ole tarvinnut ajatella sen pitemmälle. Ja nyt, kun olen muuttamassa majaa, kaikki se tulee taas vastaan. Joten olen heittänyt pois yliopiston ranskan muistiinpanot, ehkä 1017 joulukorttia, joista osa viime vuosituhannelta, antanut minulle jostain joutuneen lasten muovisormuksen kummilapselleni sekä selvittänyt, minne voisin lahjoittaa ison kassillisen pehmoleluja.

Sitten ovat esineet, jotka ovat niin paljon enemmän kuin vain esineitä. Kuten ensimmäiset leluni, nimetön pupu ja Heli-Heli-pallo. Pupun olen saanut niin pienenä, etten osannut keksiä sille nimeä, koska en tiedä, osasinko vielä edes kunnolla puhua.

20170513_152442.jpg

Pakkasin myös vihkot, joihin olen kirjoittanut Naisen ja kuninkaan ensimmäisen version. 

20170513_120551.jpg

Nämä nuhjuiset vihkot ovat eräs elämäni tärkeimpiä esineitä. Olen kirjoittanut kahden muunkin romaanini ensimmäiset versiot käsin ja luopunut tavasta vasta tällä hetkellä työn alla olevan tarinan kanssa. Erään aikakauden loppu siis.

20170513_120607.jpg

Kenenkään meistä ei pitäisi olla vain khakihousunsa. Mutta khakihousut voivat kantaa mukanaan muistoa. Ehkä osa kertyneestä pölystäkin on tähtipölyä ja hitusia timanteista.

keskiviikko, 5. lokakuu 2016

Retki Hiedanrantaan

Viime viikonloppuna vietettiin Tampere-päivää. Silloin pääsee usein tutustumaan paikkoihin, jotka normaalisti ovat suljettu yleisöltä. Tällä kertaa olisi ollut tilaisuus tutustua mm. Tampereen uuteen, Tammerkosken alittavaan tunneliin. Pelkään kuitenkin tunneleita ja olen täysin vakuuttunut, että kosken alta paljastui muinaisia hirviöitä. Joten suuntasin mieluummin pitkään suljettuna olevalle Lielahden teollisuusalueelle, jota nyt alueen avautumisen myötä on alettu kutsua Hiedanrannaksi. 

Alueella on paitsi tehdasrakennuksia, myös Nottbeckien kartano. Kun olin lapsi, ei kartanon eikä tehtaiden lähimaille päässyt kulkemaan. Tämä oli omiaan lisäämään paikan vetovoimaa. Tyydyimme kyllä ystävieni kanssa melko säyseästi kiertämään aluetta reunustavan verkkoaidan ja punomaan tarinoita aavekartanosta sekä tehtaan varjoissa lymyävistä kansainvälisistä suurrikollisista. 

Aaveet eivät tällä kertaa näyttäytyneet ja rikolliset lienevät jo luikkineet tiehensä. Hienoa alueella kyllä oli. Kartano on komea ja hylätty tehdas täynnä rappio-industriaalia lumoa.

IMG_2305.jpgIMG_2308.jpgIMG_2315.jpgIMG_2324.jpg

maanantai, 25. heinäkuu 2016

Ole totinen, toveri - kirjailija ja yhteiskuntaluokka

Tämän pohdinnan pontimina ovat Asta Lepän essee kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta sekä Laura Honkasalon bloggaus samasta aiheesta. 

Olen jälleen saman tunteen äärellä kuin monta kertaa aiemmin. Keskustelu kirjailijuudesta lainehtii mediassa enkä osaa asettua keskusteluun mukaan. Ja kun keskusteluun vielä liittyy keskiluokka - ah, tuo myyttinen suomalaisuuden perikuva, möhkälemäinen me, joka tarkoittaa milloin mitäkin - niin ollaan kirjailija- ja luokkaidentiteetin risteyskohdassa. 

Olen akateemisesta perheestä. Simppeli lause? Nääh. Klassisen määritelmän mukaanhan riittää, että toinen vanhemmista on korkeakoulutettu. Omassa tapauksessa on maisteriksi itsensä lukenut äitini. Isäni on työläistaustainen. Asetelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen, isäni tietää oopperasta enemmän kuin minä koskaan tulen tietämään ja lukee ehkä kolme kertaa enemmän kirjoja vuodessa kuin itse nykyään ehdin. 

Työsopimuksessani lukee alempi toimihenkilö. Joskus tuntuu, että sen ja alemman keskiluokan välille vedetään siekailematta yhtäläisyysmerkki. Koen kuitenkin työni täysin duunarityöksi. Olen ollut kohta kymmenen vuotta asiakaspalvelualalla, ja ala senkun paisuu ja paisuu. Onko siitä uudeksi tehdastyön kaltaiseksi työllistäjäksi, jää nähtäväksi. Mitään erityisen keskiluokkaista en omassa palkkatyössäni näe. Harvemmin aihetta kirjallisuudessakaan käsitellään - oma teokseni Hirviöasiakaspalvelu toki sivuaa aihetta, mutta pääosassa on huumori, ei niinkään aspatyön arki.

"Suurin osa kirjallisuudesta käsittelee kuitenkin keskiluokkaista maailmantuskaa", Asta Leppä kirjoittaa. Tässä kohtaa koen aina putoavani kärryiltä niin lukijana kuin kirjailijanakin. Koska mitä hiton kirjoja näin sanovat oikein ovat lukeneet ja mitä tämä kertoo kirjallisuuskeskustelun kapeudesta? Sitten muistan oman vinkkelini. Lähes kaikki tuntemani kirjailijat kirjoittavat spefiä, ja spefikirjailija (tai lasten- tai nuortenkirjailija, runoilija, sarjakuvapiirtäjä, hitto, kirjailijakeskustelussa lähes kuka tahansa muu kuin keskiluokkaan sijoitettu, realismia kirjoittava kirjailija, joka mieluusti asuu tietenkin Helsingissä) kuuluu jonnekin epämääräiseen marginaaliin. Sieltä kohoaa paljon monipuolisempia ja moninaisempia aiheita kuin keskiluokkainen maailmantuska.

Kuitenkin minuunkin saa helposti painettua keskiluokkaisuuden leimoja: olen korkeakoulutettu, minulla on vakityö, asun omistusasunnossa... En kuitenkaan koskaan ole kokenut kuuluvani keskiluokkaan enkä edes halua kuulua. Perinteisellä luokkajaolla on minulle hyvin vähän annettavaa, ja siksi keskustelu kirjallisuuden ja kirjailijuuden keskiluokkaistumisesta tuntuu poissulkevalta ja kapea-alaiselta. Tästä päästään mukavasti kysymykseen siitä, mikä suomalainen kirjallisuus ylipäänsä mielletään oikeanlaiseksi kirjallisuudeksi: taasko realismin painolasti typistää kirjallisuuskeskustelun? 

Jako keski- ja työväenluokkaan on murtumassa: itse olen siitä hyvä esimerkki. Miksi siis kirjailijan yhteiskuntaluokalla on yhä merkitystä? 

sunnuntai, 5. kesäkuu 2016

Erinomaisten kummajaisten klubi

Koska taannoisessa kauhusirkuskuvauksessa oli niin helmeä, päätimme kameravelho Outi Puhakan kanssa järjestää uuden kuvauspäivän. Tällä kertaa teemana oli steampunk, ja mukana taas Osuuskumman oivallisia kummajaisia. Kaikki kuvat Outi Puhakka.

Tässä toki vain maistiaisia, kaikki kuvat nähtävissä täällä.

Kauhusirkuskuvat täällä.

1B0C7091.jpg

Klubilaiset yhteiskuvassa.

1B0C7104.jpg

Neiti tutkimusmatkailija.

1B0C7124.jpg1B0C7204.jpg1B0C7296.jpg1B0C7385.jpg

Korppi ei osaa käyttäytyä. Ilmalaivan kapteeni on alistunut kohtaloonsa.

1B0C7455.jpgsatsi3-11.jpgsatsi4-19.jpg

Totuuden äärellä.

  • Teokseni