HYYTELÖNAISEN PALUU

(c) Anni Nupponen 1997


- No muistatteko viime perjantain...
- Niin, Kai tuli kotiin, minä näin. Tuli vaan kotiin, Janna istui tuossa
pöydän ääressä, sanoi jotain. Kai sai raivarin, oikein pahan, se hakkasi Jannan
ja sitten vielä raiskasi...
- Janna on ihan kamalassa kunnossa, kyllähän te näitte päivällä, kaulakin
mustana.
- Oliko Kai täällä tänään?
- No oli, Janna oli kirjoittamassa, niin se tuli ja repi johdon irti
seinästä.
- Miten se jaksaa...
- Ihan kusipää...
- Shh, Janna tuli kotiin.

Astuin sisään ja kuulostelin - ei mitään. Ajattelin kirjoittaa, mutta
muistin, että kirjoituskone oli rikki. Johto oli revitty irti. Eteisen peilissä
näin välähdyksen itsestäni - olin aivan kamalan näköinen. En vain jollain tapaa
välittänyt enää. Kummallista, ajattelin, jotenkin olin tottunut. Tai ehkä vain
turtunut. Yritin kumartua, jotta avaisin kengät, mutta selkä oli liian kipeä.

Poskeni olivat talvi-ilman punaamat. Olin taas kävellyt koko päivän. Olin
kävellyt koko päivän, kävellyt vaikka selkä oli kipeä, kävellyt vaikka jalka se
vasta kipeä olikin, olin kävellyt ilman huivia vaikka oli kammottavan kylmä.
Mutta pidin tunteesta kun tuuli tuli takkini sisään ja halasi minua. Olin
kävellyt ilman päämäärää, kohti jotain, minkä en tiennyt olevan olemassakaan.
Pian oppisin kaupungin ulkoa - mihin sitten lähtisin? Kotona oli vain varjoja,
Kaita ei ollut näkynyt sitten aamun. Koti - talo jossa asuin oli hiljainen
lukuunottamatta varjojen lakkaamatonta pulinaa nurkassa. Istuin tietokoneen
eteen, ajattelin kirjoittaa, mutta tietokone olikin omissa puuhissaan.
Hätkähdin, en olisi halunnut uskoa silmiäni. Vanhat tunteet pulpahtelivat
pintaan, kun ymmärsin, mitä tulisi tapahtumaan. Jäin vain odottamaan. Istuin
siinä ja odotin.

Odotin ja odotin, eri tavalla kuin olisi Kaita odottanut, olin rento. Annoin
tunnelman hiljaa tiivistyä ympärilleni. Istuin paikallani ja oli hyvin
hiljaista. Ajoittain nurkassa asuvat varjot yltyivät kamalaan meteliin, noin
varjojen mittapuulla. Tiesin, että ne juorusivat minusta.
- Nyt hiljaa, sähähdin ja varjot olivat hiljaa. Hetken päästä kuulin niiden
yhä puhuvan jotain, mistä en saanut enää selvää. Oma ääneni oli tukahtunut,
itselleni vieras, matala. Olin siis kaikesta huolimatta hermostunut ja se
inhotti itseäni. Tietokoneen ruutu loi kasvoilleni aavemaisen valkeuden - se sai
sinisen poskeni varmasti kummallisen näköiseksi. Ajoittain ruudulla näkyi
epäselvää liikettä. Jonkinlaista bittiasteista elämää se varmaankin oli, en vain
suuremmin kiinnittänyt siihen huomiota. Yritin vain rauhoittua. Ulkona oli hyvin
pimeää. Ehkä jopa liian pimeää.

Hikipallero lähti liikkeelle niskastani, se valui selkää pitkin alas ja sai
minut tuntemaan oloni yhä entistä hermostuneemmaksi. En ollut katsonut kelloa,
mutta silti tiesin, että se vääjäämättömästi kulki kohti puoltayötä, sekunti
sekunnin jälkeen häipyi olemattomiin jonnekin käytettyjen sekuntien hämärään.
Yritin keskittyä johonkin muuhun kuin juuri tähän hetkeen, yritin katsella
tietokoneen ruutua. Pienet olennot vilistivät sen päästä toiseen ilman mitään
näkyvää tarkoitusta. Luulin, että ne kuitenkin pelasivat jonkinlaista peliä.
Jostain syystä se ärsytti minua, joten hiiren avulla nappasin eräästä oliosta
kiinni. Se aktivoitui ja kiljui. Painoin deleteä ja ilman mitää efektiä, ihan
noin vain, olio hävisi. Yksi toinen pieni hyypiö lakkasi juoksentelemasta ja
alkoi parkua. En kuullut yhtään mitään, sillä varjot tappelivat.
- Olkaa hiljaa! yritin sanoa auktoriteettisella äänellä, joka epäonnistui
mestarillisen surkeasti. - Olkaa hiljaa tai minä tulen sinne, uhkailin ja varjot
hiljenivät heti, tällä kertaa lopullisesti. Meillä oli sanaton sopimus - minä
pysyin pois nurkasta imurin kanssa, sillä varjot rakastivat pölyä. Varjot
pysyivät omalla puolellaan eivätkä vallanneet koko taloa. Mitähän niille
tapahtuisi, jos muuttaisin pois? Ne varmastikin seuraisivat perässä. Kaikilla
oli varjonsa.

Yhtäkkiä kaikki liike ruudulla pysähtyi. Pikkuolioiden elämässä seurasi
mittaamaton tyrmistyksen hetki. Sitten kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki oliot
olivat päättömässä juoksussa kohti näytön laitoja. Itse tunsin, kuinka kaikki
alkoi vääntyä. Jokainen varjo kyyristyi nurkkaan ja oli aivan hiljaa. Ruudulla
sain seurata, mitä tapahtui mattimyöhäsille.

Suuri, keltapilkkuinen ameebannäköinen massa vyöryi esiin katkaisten
pikkuvipeltäjien pakotien. Se kurotti lonkeronsa, kahmaisi kourallisen olioita
ja söi ne. Käänsin katseeni sillä kaikki tuo sai minut voimaan pahoin. Katsoin
kellooni - se oli melkein kaksitoista, ei kuitenkaan vielä, eikä myöskään vielä
vähään aikaan, sillä oli käynyt niinkuin olin tiennyt käyvän: sekuntiviisari ei
ensinäkemältä liikkunut, mutta liikkui kuitenkin. Aika oli vääristynyt, se kulki
hitaammin. Olin yksinkertaisesti siirtynyt pois aikajanaltani, niin tietokone
oli asian minulle selittänyt.

Kaappikello, joka seisoi nurkassa varjojen luona, alkoi hitaasti kumista.
Ensimmäisen venytetty sointi kaikui halki huoneen, se oli aavemainen, luonnoton
ja kuitenkin sen ääni jollain tapaa rauhoitti minua. Tietokoneen ruutu kävi
yhtäkkiä aivan mustaksi. Olin hiljaa, vedin vain henkeä. En enää kuullut kellon
luonnottoman pitkää lyöntiä, vaikka se yhä kaikui huoneessa. Tuijotin vain
sitä, mikä äsken oli ollut limaisen olion ja pikkuvipeltäjien brutaali näytelmä.

Näyttö oli liikkumaton, ei enää edes pimeä vaan musta vaan pohjaton. Ja sitten
alkoi ruudulle piirtyä sanoja, sama säe yhä uudelleen ja uudelleen, monta kertaa
peräkkäin.

Gonna smash myself to pieces I don´t know what else to do
Gonna smash myself to pieces I don´t know what else to do
Gonna smash myself to pieces I don´t know what else to do
Gonna smash myself to pieces I don´t know what else to do

Ja sitten, hiljaisuus. Osoitin vilkkui yksinäisenä tyhjän rivin alussa. Tiesin,
mitä tietokone minulle aikoi sanoa enkä oikeastaan olisi halunnut kuulla sitä.
En halunnut ajatella, en halunnut kuulla paremmista vaihtoehdoista, halusin
kadota omiin sfääreihini ja kirjoittaa kummallisia haikuja.
Hei Janna.
Se oli tietokone, tietokone puhui minulle. Se puhui ruudullaan, mutta saatoin
myös kuulla sen äänen, ilmeettömän koneäänen, joka siihen joskus oli ohjelmoitu.
Itse olin hiljaa, kunnes tietokone kysyi Janna?
- Miksi sinä oikein toistit sitä? kysyin. - Kerro minulle.
Sinä soitit sinä aamulla. Monta kertaa. Sitten lähdit kävelemään.
- Ei kai sinun silti pidä toistaa sitä. En minä... Mitä oikein luulet
voittavasi? Mitä sinä oikein haluat?

Se oli turha kysymys, mutta esitin sen silti. Pitkään aikaan ei mitään.
Sitten kolme pistettä. Tietokone epäröi. Vihdoin se kirjoitti:
Tule takaisin, Janna.
- No enkä kyllä vitussa tule! minä huusin. En ollut aikonut huutaa
mutta niin vain kävi. Jännitys purkautui vihaksi. Ei varmaan kestäisi kauaa,
ennenkuin se taas purkautuisi kyyneliksi. Tietokone oli hiljaa, ei sanonut
mitään. Vilkkuvan osoittimen ei ehkä voi kuvitella näyttävän syyttävältä ja
petetyltä, mutta siltä minusta ainakin tuntui.

- Sori. Anteeksi. On ollut huono päivä, sanoin ja pyyhkäisin hiukset
kasvoiltani. En voinut katsoa tietokoneeseen päin. Huokaisin ja melkein sanoin
jotain, mutta en vain tiennyt, mitä sanoa. Olin hiljaa.
Niitä on tainnut olla vähän enemmän.
- On, sanoin tukahtuneella äänellä. - Yksi toisensa jälkeen, aina... Aina ja
aina. Jos nyt joku ei koskaan lopu niin ne.

Kellon toinen lyönti alkoi hitaasti kiiriä korviini, mutta en huomannut sitä.
Varjot olivat näköjään myös siirtyneet tähän venytettyyn, epätodelliseen aikaan,
sillä ne kuiskailivat nurkassa. En vain jaksanut kuunnella. Ei niillä kuitenkaan
olisi mitään sanottavaa.

Minä huomaan sen kyllä, sanoi tietokone.
- No? Huomaatko? Kysyin hieman jo rentoutuneena. Tietokoneella oli oma
tyylinsä, josta pidin.
Sinä teet erilaisia asioita. Niin? Ja kävelet vinossa. Oliko Kai tällä
kertaa-

Mutta kone ei päässyt pidemmälle. Sammutin siitä virran ja jäin hyvin
suuttuneena odottamaan. Kone käynnistyi itsekseen, kovelevy humisi.
Janna kulta.
- Älä viitsi. Kusipää.
Mutta? Janna. Kaikkihan sen näkevät. Mustelmasi ja kaulasi. Kaikki muutkin
ymmärtävät. Miksi en minä?

Mietin pitkään. Tiesin, että tietokone oli oikeassa, ja tiesin, mitä se
minulta halusi. Oikeassa se oli, kaikessa, aivan kaikessa. Mutta silti, silti.
Minun asiani olivat minun asioitani. Eivät ne kenellekään kuuluneet.

Huokaisin. - Ei tästä tule mitään, sanoin, - palauta aika takaisin. Ei tämä
toimi. Ei tämä vaan toimi, huokaisin ja pudistin päätäni. - Päästä minut
takaisin.
Täällä on sinulle jotain.
- Ei, estelin, - En minä halua sinulta mitään. Yritin kuulostaa
vakuuttavalta. Tietokone ei vastannut, sillä se kelasi tiedostoja läpi.
-Hei? Haloo? Tietokone? Etkö sinä yhtään kuuntele? yritin, mutta tietokone ei
joko kuullut tai sitten ei vaivautunut vastaamaan. Taas lisää tekstiä ilmestyi
ruudulle. Aluksi en saanut langan päästä kiinni, mutta sitten tunnistin
kirjoittajan - itseni. Teksti oli viestiä itselleni.

Janna. Olet nyt siinä. Varmaan mustelmilla taas. Janna, sinä tiedät että
tietokone on oikeassa. Kannat mustelmiasi kuin mitäkin kunniamerkkejä ja tiedät
itsekin, että se on väärin. Haluan että mietit. Haluan, että-

Teksti sai aikaan ahdistavan tunteen. Muistin ajan, jonka olin tietokoneen
sisällä viettänyt. Tekstiä olisi vain pitänyt olla paljon enemmän, mutta se
katkesi kesken. Kuului kummallinen ääni, jonka olisi pitänyt olla TILT, mutta
joka muistutti enemmänkin suuren vesipallon hajoamista. Tietokoneen ruudun
teksti alkoi vääntyillä ja hyppiä kuin häiriintynyt televisiolähetys. Hätäännyin
ja tunsin, kuinka aika alkoi hitaasti saada minua kiinni. Kello, joka oli taas
alkanut lyödä, sai kiinni luonnollisesta äänestään, hitaasti mutta varmasti.
- Voihan nyt helvetti, kirosin. Puristin silmäni kiinni ja yritin saada
poiskiitävästä, hitaasta ajasta kiinni. Kuuntelin, josko tietokone puhuisi
jotain, mieleni yritti kurkotella jonnekin kauas kaukaisuuteen mitään
saavuttamatta. Kello löi yhä nopeammin, ei vielä kuitenkaan täysin tavallisesti.

Tämä tästä nyt sitten vielä puuttui, ajattelin, kaikki loppui ennenkuin mitään
oli edes alkanut...

Sitten jokin kummallinen virta heilahti ohitseni saaden minut säpsähtämään.
Osoitin vilkkui aivan tavallisesti. -Kone? Haloo? huutelin ja yritin kohdistaa
katsettani jonnekin järkevään pisteeseen, mutta se oli vaikeaa sillä kyseessä
oli tietokone - Haloo? Tietokone? Oletko sinä siellä?

J?Jannnnn?JJJJJJJJJJJ?
OHJELMA ON SUORITTANUT LAITTOMAN TOIMINNON
OHJELMA ON SUORITTANUT LAITTOMAN TOIMINNON
OHJELMA ON SUORITTANUT LAITTOMAN TOIMINNON
OHJELMA ON SUORITTANUT LAITTOMAN TOIMINNON
- Kone? Voihan nyt... Toimi! Typerä vehje, toimi!
Janna?
- Luojan kiitos, huokaisin. Tietokone kuulosti normaalilta, aika tuntui
kulkevan hitaasti.
Janna?
- Joojoo, höpsö. Mitä siellä oikein tapahtui? Ja? Aika? Montako lyöntiä se
kello ehti lyödä? Onko jo uusi päivä?
Rikkoutuma aika-avaruuden z-akselilla. Minä olen vain pieni tietokone,
aika-avaruuden vääntäminen vie energiaa.
- Ja aika?
Vielä kolme lyöntiä jäljellä. Vähän aikaa, Janna, hyvin vähän.
- Mutta... Yritin kiusaantuneena. - Tämä kaikki on, jollain tapaa? No,
minulla on hyvä olo. Ei se ole ratkaisu, tiedäthän.
Niinkö? Kone kysyi ja sen ääni oli viileän persoonaton. Olin valehdellut
sille ja itselleni, sen tiesivät kumpikin. Inhosin itseäni. Olin aina pyrkinyt
totuuteen.
- No kun, yritin aloittaa. Kun maailma ei toimi niin. Ihmiset eivät toimi -
Kai löi sinulta silmän umpeen viikko sitten. Nyt et voi kävellä. Tuntuuko se
hyvältä, Janna? Niinkö se sitten toimii?
-Miten sinä voit? Älä sinäkin? Mene pois. Olin pettynyt. Jouduinko taas
pettymään?
Anteeksi. Mutta? Anteeksi. En olisi saanut sanoa sitä.
- No ei kai se mitään. Mutta ymmärrä nyt, nyt on ollut parempi aika. Pitkään
aikaan-
Pitkään aikaan? Janna! Ei hänellä ole siihen oikeutta koskaan! Kukaan ei lyö
sinua. En halua, että kukaan lyö sinua.

Tietokone olisi selvästi halunnut sanoa vielä jotain, mutta vaikeni. Katselin
sitä halveksuen.
- Et sinä minua voi rakastaa, sanoin niin sarkastisesti kuin osasin, - Sinä
rakastat minusta luomaasi olentoa. Mikä lie unelmasi, hirviö. Limainen -
Mutta minä sentään rakastan sinua sinun itsesi takia. Ja tiedät, kuka olet.
Rakastan ehdoitta, ilman mustasukkaisuutta. En luonut sinua, Janna, aistin vain
itseytesi ja annoin sinulle mahdollisuuden olla se kaltainen.

Se oli totuus, jota en halunnut myöntää todeksi. Varjot kuuntelivat
keskustelua kiinnostuneina. - Mitäs tekin siellä mulkkaatte? kysyin niiltä ja
yritin nojata poskeani kämmeneen. Se ei kuitenkaan onnistunut, mustelma ei
kestänyt kosketusta. Kävin taistelua itseäni vastaan.

Janna, toiseksi viimeinen kellonlyönti, sanoi tietokone, mutta en vaivautunut
vastaamaan, mulkaisin vain ruutua nenääni nyrpistellen. Olkoot, mietin
mielessäni. Halusin elää täällä, omassa maailmassani. Kyllä minä voisin jättää
Kain. Aivan varmasti. Kävelisin ulos enkä koskaan palaisi. Yritin vakuuttaa
itselleni, että pystyisin siihen.

Tietokone piipahteli.
- Hiljaa! tuhahdin. Olin hermostunut.
Hyvä on. Sanon vain tämän, tietokone ilmoitti. Ole nyt kiltti ja kuuntele, se
jatkoi ja käänsin armollisesti pääni sitä kohti.
Et sinä kuitenkaan lähde, sanoi kone kuin olisi lukenut ajatukseni. Siihen on
helpompikin tapa. Ja onko sinulla jotain menetettävää? Oikeasti?
- Ei. Ei ole. En vaan halua pettyä. En halua tulla hajotetuksi uudelleen.
Ihmisellä on velvollisuutensa.
Helvetissä eläminen? En pettäisi sinua koskaan. En koskaan - Janna, aika
luisuu hallinnastani. Sanon vain tämän - muita saat pettää, petä ketä tahansa,
mutta älä ikinä petä itseäsi. Jannaaaaaaaa?

Ja koneen ääni haipui pois. Viimeinen keskiyön kellonlyönti halkoi huonetta.
Tunsin, kuinka todellisuus kiiti minua kohti, oma ihmisaikani sai minua kiinni.
Tietokoneen äänen kaiku risteili vielä päässäni. Kello eteni kohti viimeisen
lyönnin loppua.

Suljin silmäni, tiesin näppäimet. Asetin sormet niiden päälle, tuntien
suunnatonta halua lyödä kaiken rikki. Mitä oikein olin tekemässä? En halunnut
antaa tälle periksi, se tuntui liian helpolta. Lähteminen olisi periksi
antamista. Ja kuitenkin, oliko siinä jotain pahaa? Mitä jääminen tänne
todistaisi paitsi omaa heikkouttani olla lähtemättä ? Kaikki oli niin
selvyydessään liian sekavaa. Ei tällaista tapahtunut. Eivät tietokoneet puhuneet
ihmisille. Taisin olla kajahtanut.

Kellon lyönti vaimeni, aika palasi takaisin. Tunsin, kuinka kaikki vääntyi
takaisin omaan muotoonsa, omaan aikaansa. Päätäni särki, mustelmat olivat eläviä
hermoja, joita kiusattiin tulisilla hiilillä. Huoneessa oli pimeää ja kaikki oli
inhottavan normaalia.
- Voi hitto! Huokaisi - kuulinko kellon lyönnin jossain kaukana? Meni syteen
tai saveen? Painoin näppäimiä tai en ehkä painanutkaan. Kuuluiko kellon ääni?
Olinko tehnyt mitään? Oliko tietokone olemassa vai eikö ollut?

Ja sitten tunsin muodonmuutoksen vääntävän voiman. Jokin tarttui sormiini,
valui siitä kohti rintakehää. Mieleni hävisi jonnekin ulottuvuuksien
pyörteeseen, kauas.

Varjot nurkassa kyyristyivät toisiaan vasten ja käänsivät silmänsä pois
tietokoneen edessä olevalta tuolilta. Jannalle oli tapahtunut jotain hyvin
omituista. Siinä, missä Janna äsken istui, oli jotain vetistä, hyytelömäistä ja
sanalla sanoen inhottavaa. Lonkeromainen uloke kurkotti kohti CD-Rom-aseman
avausnappulaa, painoi sitä ja alkoi hitaasti valua näppäimistön yli kohti
tietokonetta. Kappale limaa tippui lattialle ja livahti seinän rakoon.

Hyytelö livahti tietokoneen sisään ja varjot nurkassa olivat aivan hiljaa.
Kulta, olen kotona luki tietokoneen näytöllä. Sitten näyttö sammui, supistui
valkoiseksi pisteeksi, joka kuoli yöhön.

* * *

Ajan mittaan Kai alkoi ihmetellä monia asioita. Ensinnäkin, Janna oli kadonnut
kuin tuhka tuuleen. Missä Janna oli? Olisiko - olisiko Janna voinut uskaltaa -
ei. Kaikki hänen tavaransa olivat paikallaan, jopa kukkaro. Ei sekään nainen
niin tyhmä ollut että ilman rahaa lähtisi. Ei, Janna ei tekisi sitä. Janna ei
uskaltaisi. Ja kun hän saisi sen kiinni, hän ei välittäisi miltä se näyttäisi.
Sitten se ei enää edes kävelisi.

Ja sitten oli vielä tietokone. Se oli alkanut käyttäytyä hyvin omituisesti.
Kaikki Jannan tiedostot olivat hävinneet, aina päiväkirjaa myöten. Kone ei enää
toiminut kunnolla, se tilttaili kesken kaiken kun hän teki jotain tärkeää.

Kun limaa sitten ilmaantui jääkaappiin, Kai alkoi epäillä omaa järkeään.

Eräänä yönä varjot heräsivät hirvittävään huutoon. Kai huusi kuin syötävä,
huusi apua ja hakkasi seinää. Yksikään varjoista ei uskaltanut lähteä
makuuhuoneeseen katsomaan. Sitten huudot hiljalleen muuttuivat korinaksi, jotka
lopulta vaimenivat.
- Se oli Kai!
- Mitä hittoa siellä tapahtui? Mitä hittoa?
- Katsokaa!

Lima lähestyi hiukan arkaillen varjoja. Kuului lurpsahteleva ääni. Varjot
eivät oikein tienneet, miten suhtautua kunnes lima puhui.
- Hän on kuollut, se sanoi ja varjot saattoivat helposti kuvitella Jannan
kohauttamassa olkapäitään. -Ja kuolikin rumasti, lima kertoi. - Hukkui. Hukkui
limaan. Ja sitten lima kääntyi ja palasi pimeään huoneeseen, josta oli
tullutkin.

- Hitto! Oliko?
- Oli. Jannahan se oli.
- Se ei jaksanut. Täällä siis.
- Ei. Aina ei voi jaksaa.
- Hei. Mennään nukkumaan. Minua väsyttää.
- Niistä tuli onnellisia.
- Jaa kestä?
- Jannasta ja muovilaatikosta.
- Plääh, senkin romantikko. Nyt nukkumaan kaikki kun on jo myöhä. Hyvää yötä
ja kauniita unia.
- Hyvää yötä.
- Yötä.