Tarinoita Vujesta:

RUUSUJEN ROUVA

 

(c) Anni Nupponen 2003

 

 

Olipa kerran nainen, ompelija, jonka mies kutsuttiin sotimaan kuninkaan joukoissa. Nainen oli nuori ja rakasti miestään ja itki kovin, kun tämä lähti. Mies ratsasti pois Vujesta upealla hevosella ja vannoi palaavansa heti, kun sota oli sodittu ja maassa olisi rauha.

 

Nainen palasi taloonsa, joka nyt oli kovin tyhjä, ja istui tulisijan eteen. Vaikka oli jo myöhä syksy, hän ei sytyttänyt tulta, sillä niin kylmä oli hänen sydämensä, ettei hän uskonut minkään liekin sitä voivan enää lämmittää. Monta päivää hän istui kylmässä talossa, kunnes kyläläiset hakivat hänet ulos ja auttoivat häntä hänen surussaan. Hän palaa vielä, naiselle sanottiin, ja niin hän kävi jälleen työhön. Mutta aina ommellessaan hän muisti miestään ja suru kulki matkaa hänen pistäessään neulan kankaaseen ja tuona talvena Vujessa käytettiin vain surullisia vaatteita.

 

Niin kuu kiersi kiertonsa eikä miehestä kuulunut mitään. Kuu kiersi uudelleen ja uudelleen ja pian oli kulunut puoli vuotta miehen lähdöstä. Nainen odotti ja odotti, että mieheltä tulisi edes sana, mutta mitään ei tapahtunut. Ehkä sotaa käytiin kaukana, hän mietti, ehkä vihollinen oli väsymätön ja hänen joukkonsa loppumattomat. Ehkä hän on joutunut vangiksi ja hänet on kuljetettu kaukaisiin, vieraisiin maihin – ehkä kuninkaan prinsessa on ihastunut häneen eikä hän muista enää omaa kotiaan eikä vaatimatonta taloaan… Mutta aina kun nainen ajatteli näin, hän tunsi surun jälleen läikähtävän sisällään ja oli siihen jo niin kyllästynyt, että yleensä palasi töihinsä ja ajatteli muita asioita.

 

Kuu kiersi ja kiersi ja vuodet ja kymmenet vuodet kuluivat eikä mies koskaan palannut. Kerrottiin, että sota oli aikaa sitten loppunut, mutta kuka oli voittanut oli jo unohtunut, sillä uusi sota oli alkanut ja miehet kutsuttu jälleen kuninkaan viirin alle. Nainen kuunteli, kun huhuja kerrottiin, ja oli hiljaa ja painoi katseensa, kun kylän muut naiset katsoivat häneen säälien. Hän meni taloonsa ja ryhtyi ompelemaan, ja hän ompeli kirkkaampia vaatteita kuin koskaan. Hameet hän koristeli upeilla langoilla ja paidat värjäsi oudoimmilla kasveilla, mitä löysi, ja niin kaikki Vujessa pukeutuivat iloon. Mutta nainen itse ei ollut iloinen, sillä yhä hän vain odotti. Hän oli vain unohtanut, mitä odotti, mutta odotti kuitenkin.

 

Kerran sitten kävi niin, että kylään ratsasti upeasti pukeutunut kuninkaan palvelija, jonka hevosen suitsissa oli messinkiä ja jonka vaatteita kultalankaa ja joka näytti aivan kuin loistavan kesäisessä auringossa. Kun hän sanoi etsivänsä naista, ompelijaa, jonka mies oli kutsuttu sotimaan kuninkaan joukoissa, astui nainen esiin ja sanoi, että hänen miehensä oli lähtenyt sotaan, mutta että tuosta päivästä oli hyvin kauan aikaa ja ettei hän enää ollut sama ihminen kuin tuolloin. Kullalta kimaltava mies kysyi, eikö tämä ollut Vujen kylä ja oliko täällä toisia kuvausta vastaavia naisia, ja kun sai kysymyksiinsä kieltäviä vastauksia, ojensi hän ompelijanaiselle upean puulaatikon ja sanoi sen olevan lahja hänen mieheltään.

 

”Hän on kuollut”, palvelija selitti, ”Hän soti sodassa sodan perään ja kohosi valtakuntamme sankariksi. Hän olisi halunnut lähteä kotiin, mutta aina tuli uusi vihollinen ja uusi taistelu voitettavaksi. Hän puhui meille kauniisti vaimostaan ja aina ennen lähtöään taisteluun hän vannotti meitä tuomaan tämän Vujen kylään, jos hän kuolisi.” ”Mikä se on”, kysyi nainen, joka ei ollut avannut laatikkoa, ainoastaan piteli sitä käsissään kuin olisi voinut laatikon läpi aistia, mitä sisällä oli. ”Taikaruusu”, sanoi kuninkaan palvelija ja lähti pois.

 

Nainen ei muiden tavoin katsonut upeasti puetun ratsastajan perään, vaan palasi taloonsa ja asetti laatikon sen huoneen pöydälle, jossa leikkasi kankaita ja ompeli saumaa. Hän katseli taidokkaita kaiverruksia ja yritti arvata, mitä ne esittivät, mutta ei tunnistanut petoja ja sankareita, jotka hänelle tuntemattomat kädet olivat laatikon reunoihin kaivertaneet. Hän otti laatikon käsiinsä ja helisteli sitä edestakaisin, mutta ei kuullut muuta kuin pientä rahinaa. Sitten hän vain istui paikallaan ja tuijotti laatikkoa. Hän painoi kädet kasvoilleen kuin olisi itkenyt, mutta kyyneleet eivät tulleet. Sitten hän nousi ja laittoi laatikon ylimmälle hyllylle, mistä hänen silmänsä ei sitä tavoittanut, ellei hän erikseen kohottanut katsettaan. Vilkaistuaan sitä viimeisen kerran hän palasi työhönsä ja ompeli jälleen tavallisia vaatteita.

 

Kun tuli seuraava keskikesän juhla, alkoivat liikaa olutta juoneet miehet kysellä häneltä laatikosta ja sen sisällöstä ja kun hän sanoi, ettei ollut lainkaan avannut koko laatikkoa, vaativat he häntä tuomaan sen kaikkien nähtäväksi ja avaamaan sen, sillä kylä oli kihissyt uteliaisuudesta aina kuninkaan palvelijan poistuttua. ”Minä en välitä koko laatikosta”, sanoi nainen, ”minä en välitä miehestäni, sillä hän antoi minun odottaa…” Mutta kyläläiset eivät jättäneet häntä rauhaan vaan kärttivät häntä tuomaan heille laatikon, ja vihdoin nainen väsyi niin, että palasi torilta taloonsa ja kantoi laatikon kaikkien nähtäväksi.

 

”Koska teidän on saatava kaikki niin ottakaa sitten”, hän sanoi ja avasi laatikon. Katsomatta sisään hän käänsi sen nurin ja antoi sen, mikä oli sisällä, tippua maahan. Hetken luultiin laatikon olleen aivan tyhjä, mutta sitten joku huomasi naisen jalkojen juuressa oudosti hehkuvan siemenen. ”Etkö ota sitä mukaasi ja istuta puutarhaan?” kysyi joku, mutta nainen palasi taloonsa sanaakaan sanomatta eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa mistään muusta kuin siitä, millaisia vaatteita nämä mahtoivat tarvita. Sisimmässään hän ei osannut päättää, ollako onnellinen vain onneton, sillä hän oli jo niin kauan kaivannut päästä irti miehensä ikävöinnistä ja odottamisesta, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, että olisi ehkä halunnut pitää tästä jonkin muiston.

 

Joku kylän naisista otti kuitenkin siemenen itselleen ja istutti sen puutarhaansa. Pian siemen iti ja maasta kasvoi piikkien päällystämä varsi. Varsi versoi vihreitä lehtiä ja oli aivan selvää, että kasvi oli ruusu. Sitä oli kuitenkin mahdoton hoitaa ja mahdoton ohjailla, sillä pian se oli kasvanut karkuun puutarhasta ja kiemurrellut kadulle. Joka päivä se kasvoi kasvamistaan ja kurkotteli kohti ompelijanaisen taloa. Ruusua yritettiin ohjata toisaalle, mutta aina se palasi alkuperäiselle reitilleen. Sitä yritettiin katkoa kirveellä, mutta mikään terä ei tuntunut pystyvän sen versoihin.

 

Ompelijanainen tiesi kyllä ruususta, eihän hän voinut olla kuulematta tapahtuneesta eikä lopulta voinut olla huomaamatta ruusuntainta, joka kiemurteli hänen puutarhaansa kohti. Hän ei kuitenkaan halunnut kiinnittää koko ruusuun mitään huomiota ja silloinkin, kun se jo kasvoi hänen portaillaan, hän vain astui tyynesti sen yli jos oli matkalla jonnekin. Pian oli ruusu asettunut hänen puutarhaansa ja tuolloin kuolivat kaikki ne versot, jotka olivat matkanneet halki Vujen.

 

Juuri ennen syksyä ruusu kukki ja sen kukat olivat ihmeellisempiä kuin mikään, mitä Vujessa muistettiin koskaan nähdyn. Teiden varsilla kasvoi kyllä villejä ruusua, mutta nuo vaaleanpunaiset ja valkoiset kukkaset eivät olleet mitään siihen värien runsauteen verrattuna, joka kukki naisen puutarhassa. Kukkia oli kaiken värisiä, hehkuvan oransseja ja syvän violetteja ja tumman veren punaisia ja hennon taivaan sinisiä. Joka päivä ihmiset kerääntyivät niitä ihmettelemään, mutta jos yhdenkin terälehden kukasta taittoi, se menetti hehkunsa ja lakastui olemattomiin.

 

Nainen tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi, sillä aina kun tuuli havisutti ruusua, hän kuuli kuin kuiskauksena miehensä äänen. Tämä sanoi kaivanneensa häntä ja halunneensa tulla takaisin hänen luokseen ja oli aikonut lähteä seuraavan taistelun jälkeen. Nainen kuunteli miestään aikansa, lakkasi sitten välittämästä ja käski sitten ruusun tukkia suunsa. ”Taistelu ja taistelu – jos kaipasit niin kovin, olisit sitten tullut takaisin. Nyt on liian myöhäistä.” Niin ruusu vaikeni eikä enää puhunut sanoilla, huokaili vain tuulessa ja kukki.

 

Aika kului ja nainen tuli vanhaksi ja ruusu kukki hänen puutarhassaan joka kesä yhtä ihmeellisenä. Eräänä syksynä kävi selväksi, ettei nainen enää selväisi talvesta. Hän pyysi oppilastaan, nuorta neitoa, auttamaan hänet puutarhaan istumaan. Yöhallat eivät olleet vielä tulleet ja ruusut, kutojanaisen ihmeelliset ruusut kukkivat upeampina kuin koskaan.

 

Nainen näki lintujen lentävän päänsä yli ja kuuli taas miehensä puhuvan hänelle ruusujen terälehtien havinassa. ”Hyvä on,” hän sanoi, ei enää vihoissaan vaan väsyneenä. ”Minä kuuntelen.” Ja niin ruusut kertoivat hänelle, että hänen miehensä oli nähnyt niin paljon kauneutta ja upeutta, että oli halunnut antaa osan siitä vaimolleen, ja että suurien seikkailujen jälkeen hän oli vihdoin saanut ruusun siemenen haltuunsa.

 

Nainen oli hetken hiljaa ja vastasi sitten. ”Minä en koskaan halunnut seikkailuja. Minä en halunnut kultakankaita tai kuninkaallisia jalokiviä tai taikaruusuja. Minä halusin sinut! Ymmärrätkö? Mutta sinä jätit minut yksin!”

 

”Mutta olen tässä nyt”, huokaili ruusu tuulessa.

 

Mitä sitten tapahtui, sen tietää vain naisen puutarhan puita kuunnellut tarinankertoja, sillä kun nuori oppilas tuli etsimään emäntäänsä, hän ei löytänyt tätä enää mistään. Mutta tarinankertojalle puu kertoi, että kutojanainen oli noussut seisomaan yhtä suoraselkäisenä kuin nuorena ja kävellyt ruusujen joukkoon. Piikit eivät olleet haavoittaneet häntä ja versot olivat väistyneet hänen tieltään. Pian hän oli peittynyt ruusujen tiheikköön. Mitä naiselle tapahtui, sitä ei tarinankertojakaan tiedä, sillä ruusu, jotka edelleen kasvavat Vujessa, eivät sano muuta kuin sen, etteivät rakastavaisten salaisuudet kuulu kuin rakastavaisille itselleen.