SATEET

(c) Anni Nupponen 2001

- Sataa verenkarvasta lunta, Sella sanoi ja katsoi ulos ikkunasta. Minä nousin työpöytäni takaa, kuljin huoneen poikki ja tulin hänen vierelleen, ikkunalle.

Lumi satoi ruskeanpunertavana, leijaili alas maata kohti isoina, raskaina hiutaleina, putoili ikkunalaudalle ja kinostui pehmeäksi varjoksi tumman maan ylle.

- Miksi se on punaista? Sella kysyi ja katsoi minua odottaen, aivan kuin olisin tiennyt vastauksen.

- En tiedä, vastasin, katsoin uudelleen ulos ja tunsin halua ojentaa käteni ikkunalasin läpi, kohti punaista lunta, koskettaa hiutaleita, katsoa, josko niistä sulaisi punaista vettä.

- En tiedä, sanoin uudelleen ja katsoin Sellaa, kiedoin kädet hänen lantiolleen, tunnustelin hänen kapeaa selkäänsä.

- Ettet sinä vain tehnyt lumelle jotain? Sella jatkoi kysymyksiään, - Jotain, mikä tekee siitä… Punaista.

- En, minä vastasin, katsoin ulos, huomasin itsekseni, etten osannut hämmästyä punaista lunta, - En minä osaa tehdä lumelle mitään.

Sella huokaisi, jätti työhuoneen ja kulki olohuoneeseen, pieneen, lämpimään, kodikkaaseen olohuoneeseen, joka oli erotettu laboratoriosta ja muista työtiloista omaksi linnakkeekseen. Hän istui sohvalle, hänen katseensa kiersi levottomana seinää, kattoa, ikkunoita, joiden takana punainen lumi edelleen putoili maahan, palasi sitten ovensuuhun ja minuun. Sitten hän ojentautui sohvalle makaamaan, sulki silmänsä ja rentoutui. Mietin mitä hän mahtoi ajatella. Ettei hänen koskaan olisi pitänyt seurata minua tänne? Ettei minun koskaan olisi pitänyt pyytää häntä mukaan? Että paikka oli liian outo, liian kummallinen hänelle, liian epävarma.

- Kun täällä mikään ei toimi säännöillä, hän sanoi sohvan uumenista kuin olisi kuullut ajatukseni, lukenut ne ympäröivän ilman virtauksista.

- Milloin sataa veristä lunta, milloin mitäkin muuta, hän jatkoi, - Ulos ei uskalla mennä kun ei tiedä mitä saa niskaansa. Minä en ymmärrä tätä paikkaa, minä en… Aina kun yritän ymmärtää, aina kun luulen ymmärtäväni, kaikki muuttuu, katoaa, tapahtuu jotain aivan muuta. Miten minä voin vaikuttaa tähän? Miten minä voin tehdä tästä toisenlaista?

Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi minua kuin näkisi minut ensi kertaa tai kuin olisin hänen lapsensa, joka oli vahingossa kuullut, miten aikuiset puhuivat aikuisten asioista, kuin olisin joku sellainen, joka pelkää ja josta hänen on pidettävä huolta.

- Anna anteeksi, hän sanoi ja hymyili, - En kai saisi puhua näin. Ehkä minä olen vielä väsynyt muutosta enkä ole aivan ehtinyt sopeutua.

- Niin, minä vastasin, - Ehkä niin. Ja hymyilin hänelle. Oma Sellani, tärkein ihmiseni, oma rakkaani. Niin tärkeä, etten koskaan kertoisi hänelle valheita.

- Taidan tehdä nyt hiukan töitä, sanoin, kuljin huoneen poikki sohvan taakse, silitin hänen hiuksiaan, - Laita verhot kiinni niin sade ei näy. Kyllä se pian lakkaa.

- Hyvä on, Sella vastasi, - Älä valvo liian myöhään.

- En en. Hyvää yötä.

- Hyvää yötä.

Jätin Sellan sanomatta enempää, kuljin työhuoneen läpi laboratorioon, yritin jopa lukea hiukan, mutta en kuitenkaan jaksanut keskittyä. Palasin työhuoneeseen, etsin muistiinpanoni ja huokaisin. Sella, rakas Sellani. Miksi hän niin pelkäsi lunta, en tiennyt. Minä haaveilin punaisesta sateesta ja tummista pilvistä, jotka purkautuivat verenkarvaaseen ilonpitoon, jumalten kyyneliin, miten vain! Huokaisin, katsoin ulos. Ilma oli punertava, mustikka, ruoste. Otin kynän, kirjoitin päivän muistiinpanot ja sitten vain istuin pitkälle yöhön, katselin kinostuvaa lunta. Vuoteessa Sella jo nukkui, oli painautunut kerälle itsensä ympäri. Hänen ihonsa oli lämmin, pehmeä, inhimillinen. Sella sylissäni olin aina nukkunut hyvin.

Seuraavana aamuna huomasin, että punaisesta lumesta suli punaista mehua.

***

- Sataa vettä, Sella kertoi ja ensi kertaa pitkään aikaan näin hänen hymyilevän. Sellan hymy oli lämmin, se sai minut väistämättä ajattelemaan jotain kaunista ja ajatonta. Seisoin hänen vierellään ikkunassa ja kuuntelin sadetta. Kuuntelin Sellan hengityksen ääntä. Kuuntelin, miten onnellinen hän oli. Kuuntelin, miten aika hidastui –

miten hetkessä sadepisarat laajenivat Sellan katseeseen, putosivat verhona kohti maata, muodostivat verkoston, nuotan, ansan, hetkeen pysähtyneiden sadepisaroiden viidakon, joka oli lähellä, jota ei uskaltanut koskettaa, sillä pysähtyneessä hetkessä oli itsekin paikallaan, lähellä, läsnä –

- Istutaan sisällä ja kuunnellaan sadetta, Sella sanoi minulle, ravisti minut irti hymystään, itsestään, herätti minut takaisin siihen aikaan, jossa kumpikin kuljimme samaa tahtia, - Ollaan sata vuotta yksinäisiä.

En koko illan aikana sanonut juuri mitään, kuuntelin vain Sellan kertovan omista tekemisistään, kertovan matkastaan kylään, joka oli talomme lähellä, kuuntelin hänen kertovan vaatteista, jotka voisi ommella, lapasista, sukista ja kaulaliinoista, jotka voisi kutoa – me istuimme sylikkäin olohuoneessa ja kuuntelimme sadetta. En tosin tiennyt, kuuliko Sella pisaroiden ääntä. Vihdoin hänen nukahdettuaan, sitä ennen sanottuaan, että hän oli tänään ollut hyvin onnellinen, minä puhuin itselleni, kuuntelin omia ajatuksiani ja annoin niiden vaeltaa.

Me olemme yksinäisiä jo nyt, ne sanoivat, miksi ryhtyä yksinäiseksi, miten edes ryhtyä yksinäiseksi, Sella, näitkö sinä koskaan sitä sadepisaroiden verkkoa, joka yhdeksi hetkeksi levittyi silmiesi eteen, Sella, minä niin haluan, että sinä olet onnellinen, Sella, oletko onnellinen siksi, että tavallinen sade muistuttaa sinua maailmasta, jossa ennen elimme mutta Sella, Sella rakkaani, ei vanhassa maailmassa sateella ollut sääntöjä…

Ei sadetta voinut ymmärtää. Sen täytyi vain antaa olla olemassa, omana itsenään, hyväksyä sen luonne -

Jossain työhuoneen takana kolahti, tuuli oli kai paiskannut ikkunan auki. Irrotin Sellan sylistäni ja peittelin hänet huovalla, poissaolevasti miettien, mitä tekisimme kaikilla vaatteilla, lapasilla, sukilla ja kaulaliinoilla ja minne ne ikinä laittaisimme, kuljin työhuoneeseen, missä sade vihmoi sisään.

Lattialla, missä pisarat olivat heittäytyneet muovia vasten, huomasin pieniä reikiä. Huoneen ilma tuoksui palaneelta, sulaneelta, muuttuneelta. Sataa happoa, huomasin, suljin ikkunan varoen sisään vihmovaa sadetta, palasin nukkuvan Sellan luo ja häntä katsoessani, happosateen soittaessa taustalla minä ensi kertaa koko illan aikana hymyilin. Sataa happoa, ajattelin uudelleen ja nauroin, äänettä, itseni kanssa, tässä hullussa maailmassa sataa happoa… Onneksi et uskalla mennä ulos, sanoin hänelle, ajatuksissani, kurkottaen kohti hänen uniaan ja toivoen hänen kuulevan, onneksi et uskalla mennä ulos kun sataa, sillä Sella, minä rakastan sinua.

***

- Minä kirjoitin tänään, Sella sanoi istuessaan sohvalla. Hän kutoi sukkaa, josta tuli isompi kuin yhdestäkään sukasta maailmassa – ainakin isompi kuin yhdestäkään, jonka minä olen nähnyt, hän sanoi ja kertoi, että jos koskaan enää tulisi joulu, se mahtuisi sukan sisään.

- Vai niin, vastasin päästämättä sanoihin mitään puheen sävyjä. En tiennyt, miten Sella itse asiaan suhtautui. Joskus ennen hän oli kirjoittanut niin paljon, että tarinat lomittuivat toisiinsa ja muodostivat niin suuria verkostoja, että vain Sella itse oli selvillä niiden poimuista. Ja joskus hän oli matkustanut omiin tarinoihinsa, kadonnut päiviksi seikkailuihin, joita muut eivät saattaneet nähdä.

- Vain jotain sellaista pientä, hän vastasi, - Voit lukea sen jos haluat, jätin sen työhuoneen pöydälle. Tämä sukka on nyt tärkeämpi…

- Jos joulu joskus tulee.

- Jos joulu joskus tulee, hän toisti ja hymyili. Olohuoneen ikkunan takana sade jatkui jatkumistaan, oli jatkunut taukoamattomana kauemmin kuin koskaan ennen. Satoi pieniä, hiljaa leijuvia meduusoja, jotka toivat minulle mieleen kuumailmapallot, joita ei enää ollut olemassakaan. Mietin, olivatko meduusat lajia, jotka polttivat. Mietin, olivatko ne lainkaan elossa.

Katselin sadetta kauan, mutta jokin meduusojen hiljaisessa, leijailevassa baletissa sai minut turhautumaan, kaipasin Sellan sanoja ja halusin katsella, miten hänen sormensa tuntuivat punoutuvat langan mukaan, sukkalangan, joululangan, halusin nähdä, miten hän oli elossa, Sella, miten hän oli olemassa, hengitti, liikkui maailman todennäköisyyksien muureja vasten ja näyttäytyi minulle siinä hetkessä, joka ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta vaan oli nyt, todella oli, välittämättä meduusojen pehmeistä mätkähdyksistä, kun ne kinostuivat maahan, välittämättä siitä, ettei kukaan muu ehkä koskaan tulisi välittämään maailman suurimmasta joulusukasta.

Joten meduusakinosten kasvaessa minä istuin ja katselin häntä.

Myöhemmin illalla kiertäessäni sammuttamassa valoja, minä muistin, että Sella oli kirjoittanut jotain ja istuin yksikseni lukemaan.

Kaikkialla on niin pimeää, sielläkin, missä minusta ennen tuntui kodilta, hän kirjoitti. Varjot ovat liikkuneet niin nopeasti ja vallanneet kaiken sen, missä ennen oli vain aurinkoja. He nukkuvat, ihmiset, joita kutsuin vanhemmikseni, he vain nukkuvat täällä varjojen keskellä. Ja kun katselen heitä heidän unissaan, kun näen heidän tummat silmäluomensa, jotka laskeutuvat katseitten yli, minä näen, että heistä on tullut vanhoja. Heistä, joista minä olen syntynyt, tullut maailmaan, tullut kokonaan todeksi, heistä on tullut niin vanhoja, että varjot kulkevat keskellä lattiaa eikä kukaan kysy niiden mieltä.

Sanoja riitti muutaman sivun verran, ne liittyivät johonkin tarinaan, jota en tuntenut, vanhempiin, minään, varjoihin, jotka outoudessaan eivät puhutelleet minua. Viimeisellä sivulla oli kuitenkin toisista erillään oleva kappale, joka kertoi jostain muusta, jostain, mikä oli Sellaa itseään. Aluksi minusta tuntui kuin istuisin hississä, joka kulkee, kulkee eikä koskaan pysähdy, matkustaa kohti ikuisuutta enkä minä voi muuta kuin odottaa, että joskus saapuisin perille – että voin vain istua ja odottaa, että jotain tapahtuu, että saavun jonnekin, mihin en voi itse vaikuttaa. Mutta sittemmin nämä sateet ovat lakanneet pelottamasta minua, ne ovat lakanneet kiehtomasta minua, ne ovat muuttuneet joksikin, mikä on ulkona kun taas minä olen sisällä. Sisällä, kuin häkissä… Ulos pääsee vain, jos sade joskus lakkaa, mutta silloin en tunne olevani ulkona, olen vain laajentanut sitä, mikä minussa on sisällä – juostaan sadetta karkuun…

Minä istuin kauan ja halusin itkeä, sanoja oli vielä muutamia, mutta en tiennyt, halusinko lukea niitä lainkaan, halusinko uskaltaa, saatoinko uskaltaa. Hän luottaa minuun, ajattelin ja muistin Sellan sellaisena kuin hän oli samaisena päivänä ollut, kutomassa sukkaa, istumassa sohvalla, niin kiinteänä ja todellisena, että tunsin huimausta ja suuruutta yrittäessäni kaikkea sitä ymmärtää… Hän luottaa minuun, miksen annan itseni luottaa itseeni…

Mutta tämä on maailma, jossa nyt elän, Sella lopuksi kirjoitti, kaunis, kummallinen maailma, enkä ainakaan ole joutunut tänne yksin, hän lopetti ja minä itkin.

***

Aika kului emmekä me juuri puhuneet. Minä odotin. Minä annoin hänelle aikaa. Usein satoi, satoi vaikka mitä, ja kerran, kun minä istuin laboratoriossa työskentelemässä, Sella pyysi minua katsomaan ulos.

- Taas sataa, Sella sanoi ja seisoi hymyillen ikkunalla, - Jotain hullumpaa kuin koskaan ennen. Katso, melkein kuin kuulisi musiikkia.

Seisoimme vieretysten ikkunassa ja katsoimme, miten taivaalta satoi pieniä, tulilatvaisia puita, jotka maata koskettaessaan nousivat seisomaan juurilleen ja marssivat, marssivat, tahdissa kuin parhaatkin legioonat ja aina välillä yksi puista hyppäsi ilmaan, teki voltin, palasi sitten takaisin muodostelmaan ja tanssahteli, marssi, hyppelehti elävänä liekkinä kohti taivasta. Sella nauroi, osoitteli puita ja tarttui sitten minua kädestä, veti minut ulko-ovelle ja otti ulkopuvut kaapista.

- Tule, mennään niiden mukaan, hän sanoi ja nyhti paksua haalaria ylleen, - Ollaan niin kauan kuin voidaan. Tule nyt, pue päällesi.

Ja me tanssimme tulisessa sateessa niin kauan, että ulkopukujen suojat muuttuivat punaisiksi, jolloin juoksimme takaisin sisään, pelastussuihkun alle, seisoimme suihkussa kunnes suojat palautuivat entiselleen ja sitten juoksimme taas ulos, liityimme tulipuiden rivistöihin ja tanssimme, marssimme, hyppelehdimme ja minä kuulin, miten Sella nauroi, minä kuulin, että hän oli onnellinen.