22.1.2003 kirjoitin päiväkirjaani:

"Olen löytänyt tarinankertojani. Eelis, missä oletkaan, kumarran sinua ja kiitän sinua, että puhut minun kieltäni.

Tänään ryhdyin kirjoittamaan Naisen ja kuninkaan tarinaa ja kaikista Sinuhe-vaikutteista huolimatta se on minun tarinani. Ei sillä, että se kertoisi minusta vaan siksi, että minä sitä lopulta kuitenkin kerron, vaikka Eelis on asettunut minun ja tarinan väliin. On ihana poiketa välillä filosofiaan ja parantajien maailman kieleen, sillä Eeliksen kanssa ei ole mikään kiire. Hän vain kertoo, koska häntä on pyydetty tekemään niin.

[...]

Eikä hänessä ole lopulta lainkaan tuskaa."

 

Samana päivänä aikaisemmin aloitin Naisen ja kuninkaan. Minulla ei ollut tuolloin konetta käytössä, joten kirjoitin käsin. Ensimmäinen versio alkaa lauseella "kuulin miten he puhuivat seinän takana toisessa huoneessa". Olen siis alun perin aloittanut suoraan tilanteesta - ratkaisu, jota nykyään pidän mielenkiintoisimpana aloituksena. Ihailen varsinkin Peter Hoegin Hiljaisen tytön (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2007) aloitusta: "RouvaHerra on virittänyt jokaisen ihmisen tiettyyn sävellajiin ja Kasper pystyi kuulemaan sen".

Takaisin kuitenkin lämpimään maahan. On siis kulunut seitsemän vuotta siitä, kun ryhdyin kirjoittamaan Naista ja kuningasta. Vuosi 2002 oli ollut todella hirveä. Ainoat valopilkut olivat opiskelupaikan saaminen sekä jättimäiset veronpalautukset, jotka päätin käyttää johonkin helmeen matkaan. En ollut matkustanut tuolloin juuri missään. Olin käynyt lapsena Kanarialla, Tukholmassa ja Pietarissa ja lukioikäisenä Tallinnassa. Ensin ajattelin mennä jonnekin Eurooppaan kaupunkilomalle, mutta päädyin lähtemään Egyptiin Niilinristeilylle.

Matka oli todella onnistunut ja melko unohtumaton elämys. Eikä siitä nyt sen enempää. Näin kuitenkin matkan aikana unta - ehkä. Saatoin nähdä unen vasta palattuani kotiin, tai sitten muistikuva unesta on sekoittunut muistikuvaan tarinasta, joka alkoi muodostua matkan aikana. Nimitetään sitä nyt uneksi joka tapauksessa, sillä unet ovat tärkeä ja mielenkiintoinen tarinoiden lähde. Unessa oli kuningas ja tanssija ja hurjasti punaista ja tulenkeltaista väriä. Olen myös tehnyt matkalla merkintöjä tarinaideasta, jossa päähenkilö oli jonkinlainen parantaja, velho tai näkijä, joka oli yhteydessä maailmanhenkeen ja siksi äärettömän surullinen koko ajan.

Tarinasta tuli, kuten tiedetään, varsin toisenlainen. Kirjoitin ensimmäisen version vuoden 2003 aikana. Vaikka kirjoitin käsikirjoituksen läpi viimeksi viime vuoden puolella, ei itse tarina ole muuttunut vuodesta 2003. Ulkopuolisista vaikutteista voisi mainita Irakin sodan alun. Ahdistuin USA:n sotaretkestä syvästi ja kirjoitin päiväkirjaan sen alkamisen tienoilla, että se vaikuttanee Naiseen ja kuninkaaseen, tarinasta varmaan tulee vielä sodanvastaisempi. Sota tuntuu olevan toistuva teema NK:ta seuranneissa tarinoissa, ehkä siksi että se mahdollistaa vallankäytön ja valta-asemien tutkimisen.

Nainen ja kuningas ei ollut ensimmäinen romaanipituinen tarinani. Se vain oli ensimmäinen josta varhaisesta alusta asti tiesin, että tässä on oikeasti potentiaali, tätä voisi jonnekin tarjota. Lupasin vielä opiskelutoverilleni Maijulle, että teen asialle jotain - siis etten jätä tarinaa pöytälaatikkoon. Nyt jälkikäteen on kiva ja helppo sanoa, että tiesin koko ajan ettei työni ole turhaa. Nyt tiedän, ettei se ollut, mutta välillä tuntui kyllä hullulta. Miksi istuin vuonna 2003 yömyöhään silloisen kotini keittiössä kirjoittamassa, vaikka kesäyö oli kukkeimmillaan? Miksi käytin aikaa käsikirjoituksen hiomiseen samaan aikaan, kun kirjoitin graduani? Miksi otin kalliin omakustannepainoksen vailla takeita myynnistä?

Vastausta ei ole, paitsi jotain omituista selitystä sisäisestä varmuudesta, ylpeydestä ja pakosta. Oikeastaan saman tien voisi kysyä, miksi kirjoitan. Siihen voisin mutta en halua vastata. Minun on myös omasta mielestäni turha puhua Naisesta ja kuninkaasta teoksena. Teosta ei minulle ole olemassakaan. Siksi olen joskus lukijoilleni kateellinen, hyvällä tavalla toki, he pääsevät tutustumaan tarinaan ja sen henkilöihin aivan eri kantiltia kuin minä. Itselläni kun on teoksen sijaan vain sen syntyprosessi, vastaanotto ja kaikki tarinan taustalla vaikuttavat jännittävät salaisuudet. Jatko-osakin olisi, kirjoittamattomana aivojeni poimuissa tosin. Toivoisin, että ehtisin joskus kirjoittaa sen.

Mitä tulee päiväkirjamerkintääni ja siihen, kenen tarinasta onkaan kyse... Pyörrän sanani, ei se ole minun tarinani. Enkä minä sitä kertonut, se virtasi lävitseni kysymättä minulta mitään. Se on lukijoittensa tarina, ja Eeliksen.

Eelis, missä oletkaan, kiitän ja kumarran sinua, että annoit minun kertoa tarinasi.