ERÄÄNÄ KESÄNÄ

(c) Anni Nupponen 2002


*Kesäkuu*

1.6.
Kesä.

Minä kuljin sinun talosi ohi eilen, joku sanoi minulle tänään. Huomasin, että kirjoitat taas. Mitä sinä kirjoitat? En mitään, vastasin enkä sen jälkeen puhunut enää mitään. Tänään olen miettinyt koko päivän, pitäisikö minun sulkea kaikki taloni verhot. Mutta sitten huomasin, etten edes näe ulos - aivan kuin ikkunoiden takana ei olisi mitään. Vasta kun avaan oven, vasta kun sade tuoksuu, minä muistan, että on olemassa useampi todellisuus, on maailma, jossa toiset ihmiset uskovat olemansa olemassa. Kotilot ovat jo nyt niin isoja, että minusta tuntuu kuin kesä olisi ohi. Vaan ehkä kotilot eivät ole isoja, ehkä kalenteri, johon yritän ne sijoittaa, on liian pieni ja joustamaton. Miten isoksi ne vielä kasvavatkaan, nuo kotilot, ja miltä puutarha sitten näyttää?

5.6.
Heinäkuussa minun täytyy tulla ulos, heinäkuussa minun täytyy tavata muita ihmisiä, heinäkuussa minun täytyy lähteä juhliin aallonmurtajalle, heinäkuussa heinäkuussa heinäkuussa, mutta vielä ei ole heinäkuu ja vielä minä saan olla yksin. Niin minä sanon itselleni, mutta päivät kulkevat ohi eikä minun ahdistukseni hellitä lainkaan. Haluaisin unohtaa. Kotilot, minä seuraan kotiloita joka päivä, vaikka en aivan erotakaan niitä toisistaan.

9.6.
Eilen alkoi sade, joka jatkui läpi yön. Välillä satoi hiljaa, kuin kosteus olisi vain roikkunut ilmassa ja koskettanut ihoa. Välillä vettä tuli niin paljon, että vesi tippui kulmakarvoiltani silmiini. Aion istua sisällä niin kauan, että sade lakkaa. Aion istua, vaikka minun täytyisi kuolla.

13.6.
Sataa. Sataa, sataa ja sataa. Välillä huomaan, että olen unohtanut auringon - sateesta on tullut normaali asiaintila, jota tarkkailen. Miten paljon sataa? Millaisia pisaroita sataa? Onko vesi kylmää, lämmintä, millainen on sade.

14.6.
Kiitos jokaiselle jumalalle, joka kuulee. Sade loppui. Tänään saatoin tulla ulos vain huomatakseni, että kotilot olivat kasvaneet isommiksi kuin koskaan. Niitä ryömi vadelmapensaitten alla ja villiintyneessä heinikossa. Osa oli jo kämmeneni kokoisia. Ensin pelkäsin niitä, mutta koska ne eivät näyttäneet kiinnittävän minuun mitään huomiota, ryhdyin tarkkailemaan niitä eri tavalla kuin ennen. Katsoin tarkkaan ja huomasin niiden olevan kuin olevankin erilaisia. Viime kesänä en erottanut kotiloita, ellen maalannut raitoja niiden kuoreen. Tänä vuonna minun ei tarvitse. Niissä on raitoja, muotojen eroavaisuuksia. Ja miltä minusta tuntuisi, jos joku sitoisi minuun eri värisen nauhan kuin muihin vain siksi, ettei itse jaksa katsoa tarpeeksi tarkkaan?

17.6.
Kutsu saapui tänään. Tai ehkä se oli tullut jo aikaisemmin, mutta vasta tänään raivasin tieni postilaatikolle, kannoin sisälle kertyneen postin ja istuin sitten takkaluukkujen vieressä, tuli valmiiksi sytytettynä, jotta voisin heti polttaa uhrisavuksi sanat, joita en halunnut lukea. Tunnistin kutsun jo kuoresta ja olin jo heittämässä sen tuleen, mutta aukaisin sen kuitenkin. Aallonmurtajan kuva kirjepaperissa. Tekotaiteellista ja alleviivaavaa. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Niin tietenkin.  Herätkää eloon, te, jotka koko talven olette kaivanneet kesää. Mutta mikä on kesä, minä kysyin kutsulta eikä se vastannut, mikä on kesä, sillä eikö kesä voi olla yö, jos minusta siltä tuntuu, ja eikö lumi voi sataa, vaikka sade olisi pelkkää vettä?

Mutta kutsu ei vastaa.

25.6.
Tämä ei ole kesä. Kotilot ovat luonnottoman kokoisia. Ajattelen heinäkuuta, ajattelen liikaa heinäkuuta. Isoin kotilo, se, jolle minä mielessäni ja omaa itseäni varten annoin nimen Sydän, on tänään kiivennyt koivun rungolle. Seisoin kauan paikallani ja katselin sen kuoren kierteistä pintaa: tuohon spiraaliin voisi melkein hukkua,  ajattelin ja mietin, pitäisikö minun kaivaa pihaani lammikko. Mietin myös, mitä tapahtuu, jos en saavu aallonmurtajalle. Ehkä ei tapahdu mitään. Ehkä he eivät kaipaa minua. Ehkä he eivät lainkaan tarvitse minua. Ehkä heille on kesä ilman minua. Mutta voi myös olla, että he tulevat talolleni, hakkaavat ovea, etsivät avainta  kynnysmaton alta ja kukkapurkkien takaa ja lopulta rikkovat ikkunan. Ja kun he huomaavat, että olen ollut puutarhassa piilossa kaiken aikaa, he huomaavat kotilot ja sitten minun on pakko maalata niihin taas värejä, sillä heistä se oli niin hyvä idea.

30.6.
Huomenna. Luen näitä sivuja ja huomaan, että olen haaskannut heille lähes koko kesäkuun. Jos saan nukuttua tänä yönä, olen parempi ihminen kuin koskaan.

Sydän on jo jalkapallon kokoinen.


*Heinäkuu*

1.7.
En tietenkään saanut nukuttua. Olen juossut koko matkan kotiin. Jos joku heistä tulee vielä kerran etsimään minua, minä ammun heidän pihaan.

Kaikki oli kuten ennenkin. Kävelin aallonmurtajalle epämukavissa kengissä ja rumissa vaatteissa. He olivat sytyttäneet nuotioita, he soittivat ja tanssivat. Enkä minä heitä syytä. Silloin, kun olin toisenlainen ja tunsin toisin minä tein samoin. Ja minä tein kaiken vilpittömästi, vilpittömällä ilolla. Mutta että he eivät anna minun mennä, että he eivät anna minun jättää sitä kaikkea taakse - mikä julmuus? Tamburiinin rytmi rääkkäsi minua. Sitten joku huomasi minut, yhtäkkiä he kaikki olivat minut ympärilläni ja kaikki puhuivat minulle yhteen ääneen, joku oli kuullut, että joku oli kulkenut ikkunani ohi ja että kirjoitin taas ja he kysyivät niin monta kertaa, mitä kirjoitan, että väsyin sanomaan, ettei se ollut mitään. Mutta luulen, että oli aivan sama, mitä sanoin. He eivät kuunnelleet. Heidän vain täytyi kysyä, heidän täytyi olla iloisia, jotta tunnelma ei olisi särkynyt, heidän piti pitää kiinni vanhoista tavoista, jotta taika ei koskaan raukeaisi eikä heistä tulisi muistoissa vaeltavia aaveita kuten
minä.

Tai sitten he kuuntelivat, mutta minä en vain antanut itseni huomata. En tiedä.

Mutta sitten he halusivat nuorien tapaavan minut. Yksi heistä, nuori poika, vielä hyvin hento ja hyvin keskeneräinen, istui nuotion ääressä ja paistoi etanoita.

En aivan tarkkaan muista, mitä tapahtui. Muistan repineeni häntä hiuksista. Muistan potkineeni epämukavilla kengilläni nuotion rikki. Vaatteeni syttyivät tuleen. Joku raahasi minut pois ja yritti saada minut rauhoittumaan. Löin häntä, niin luulen, ja juoksin pois. Juoksin karkuun. Eivätkä he vielä ole tulleet minun perääni. Mutta he tulevat, minä tiedän sen yhtä varmasti kuin tiedän, että vaikka karkaisin miten kauas, he tulisivat aina. Joten en voi muuta kuin piileskellä, pelätä ja odottaa.

7.7.
Tänään kuu oli täysi. He eivät ole tulleet vielä. Eilen uskaltauduin puutarhaan syötyäni kellarista kaikkein vanhimmatkin säilykkeet, jopa inhottavan kurpitsamarmeladin. Puutarhassa oli jokin suunnattoman suuri möykky - pelästyin, kunnes huomasin tuijottavani Sydäntä. Se oli kasvanut vadelmapensaita  isommaksi ja sen kuoren spiraali oli tullut yhä kiehtovammaksi. Lähestyin sitä arasti eikä se ajanut minua pois. Päinvastoin, minusta tuntui kuin se olisi toivottanut
minut tervetulleeksi. Hetken nojasin sen kuoreen ja kuuntelin ääniä sen sisältä.

Kuulinko mitään, en varmasti tiedä, mutta tänään on täysikuu ja se tuntui sanovan minulle, Sydän tuntui sanovan minulle, ettei minun tulisi pelätä.

9.7
Tänään yksi heistä tuli. Sellainen, joka on melkein yhtä vanha kuin minä ja joka aikanaan tiesi lähes yhtä paljon kuin minä. On kai turha huomauttaa, etten nykyään tiedä enää yhtään mitään ja jo vuosia sitten lakkasin muistamasta niiden uusien nimiä, jotka minulle esiteltiin. Kuulin hänen askeleensa ja menin häntä vastaan rappusille. Sydämen hahmo oli takanani: se on jo valloittanut melkein koko puutarhan.

Mikä tuo on, olivat hänen ensimmäiset sanansa. En vastannut mitään. En katsonut Sydämeen päin. Ehkä hän haluaisi peittää sen maalilla, mietin ja tirskahdin, mikä tietenkin oli epäkohteliasta ja tiesin sen itsekin aivan hyvin. Mutta hänen ilmeensä hänen tuijottaessa Sydäntä - hekö ymmärtävät luontoa? Ei kukaan ymmärrä luontoa, ehkä luonto itsekään ei ymmärrä itseään. Emmehän mekään aina ymmärrä itseämme? Vihdoin hänen katseensa kääntyi minuun. Halusin tietää, mitä hän oli ajattelut spiraaleista, mutta en kysynyt. Kukaan ei ole sinulle vihainen, hän sanoi lempeällä äänellä, eikä kukaan ole pettynyt sinuun, jos niin pelkäät.

Hän puhui kauan enkä vastannut mitään. Lopulta hän kysyi, mitä itse ajattelin. Sanoin vain, etten pelännyt mitään ja että olin pettynyt itseeni niin kauan aikaa sitten, ettei hän sitä koskaan voisi ymmärtää. Pieni suuttumuksen häivä kävi hänen kasvoillaan, mutta hän peitti sen sulavaan kumarrukseen ja niin hän lähti sanomatta  enää mitään. Minä hymyilin Sydämelle, se hymyili minulle takaisin ja niin menin takaisin sisään. En pelkää, niin vannoin itselleni, vaikka tiesin, ettei se ollut totta.

18.7.
Tiedän mitä he tekevät. He käräjöivät. He yrittävät päättää, mitä minulle oikein tulisi tehdä. Ja minä vain odotan. Minä en tee mitään. Sydämen spiraali on ainoa asia, joka minua enää näinä päivinä rauhoittaa: nojaan siihen ja unohdan kaiken.

Ja se puhuu minulle uudesta ajasta ja uusista ajatuksista niin kauniilla sanoilla, että olen ottanut tavaksi nukkua sitä vasten.

*Elokuu*

Ei enää päiviä. Ei enää numeroita, hyvä kun enää edes sanoja. Pelkään ja olen ylpeä, vihaan ja nöyrryn vain itseni edessä.

Vasta tänään he tulivat. Kuulin sen aamutuulesta, haistoin sen lähes jo kadonneena savuna. Ja tuolloin pelkäsin: he toivat mukanaan tulta, he toivat taistelulaulujen rytmin, he toivat oikeutta minulle, joka en enää uskonut heidän pyhyyteensä enkä omaani. Saatoin melkein nähdä heidät, saatoin aavistaa nuoren pojan kivut, saatoin jopa ymmärtää heidän vihansa. Ensin en tiennyt mitä tehdä.

Etsin ikkunaa, josta paeta, etsin lukkoa, joka sulkisi minut jonnekin ja heidät jonnekin muualle, mutta tässä talossa ei ole piilopaikkaa. Ja tietenkin koko ajan tiesin, mitä tehdä.

Ja nyt minä kuuntelen, miten he hajottavat minun taloani, kääntävät kiviä minun puutarhassani ja miten he yrittävät saada kumoon jotain sellaista, mitä he eivät voi käsittää: mutta minä olen turvassa Sydämen sisällä, minä olen turvassa keskellä spiraalia. Kun heidän savunsa nousivat taivaanrannalle ja kun heidän laulunsa peittivät lintujen laulun, minä juoksin puutarhaan ja kaivoin maata Sydämen viereltä, kaivoin niin kauan, että löysin portin, josta kulkea. Odotan, että heidän äänensä vaimenisivat vaan ei, minun täytyy kulkea kauemmas, syvemmälle. Spiraali muuttuu katedraaliksi ja sokkeloituu, mutta minulla ei ole kiire, en voi eksyä, en ole matkalla minnekään, olen jo päässyt pois heidän luotaan. Välillä painaudun maata vasten ja kuuntelen: kuulen, miten ruoho kasvaa, kuulen, miten sydän lyö. Missä olen, olenko missään - näin mietin, vaikka tiedän: olen turvassa heiltä, olen kadonnut heiltä, olen heidän ulottumattomissaan. Nyt on kesä, minä olen vapaa ja pian, kun kuljen tarpeeksi syvälle, en enää ole minä vaan jokin muu.