Nimeään ei voi valita, mutta kirjailijanimen voi. Itse käytän omaa nimeäni. Salanimikin on tosin jo keksitty, ja ryhdyn käyttämään sitä heti kun minulla on aikaa kirjoittaa arveluttavaa, kirjallista materiaalia - toistaiseksi joudun keskittymään vain hyvin vakaviin projekteihin.

Ongelma vain on siinä, että nimeni on auttamattoman tylsä. Anni Nupponen. Kelle se jää mieleen? Tietysti voisin esiintyä koko nimelläni, Anni Valpuri Nupponen, jolloin suht jännittävä toinen nimi ehkä jäisi ihmisten mieleen. Vaara tietenkin piilee myös väärin muistamisessa. "Se kirjailija, mikä se nyt oli, se Nulpuri?" Sivuhuomautuksena tässä välissä sanottakoon, että minua kutsuttiin Nulpuriksi ala-asteella ja minusta se oli yksinomaan hauskaa. Nulpuri Nupponen olisi kuitenkin jo salanimenäkin huono, ellei sitten kirjoittaisi jotain viiltävän koomista. Eikä komiikka tai satiiri ole oikein koskaan ollut minun alaani.

Nimet ja niiden muistaminen ovat käyneet kesällä mielessä kahteen otteeseen. Kävin kesälomalla perinteiselle vierailullani Retretissä. Näyttely oli mainio kuten totutusti aina  ennenkin. Henkilökohtaisesti pidin eniten Teemu Saukkosen ja Merja Haapalan yhteysnäyttelystä. Myöhemmin jouduin kuitenkin pinnistelemään muistaakseni kummankaan taitelijan nimeä. Netistähän ne sitten lopulta selvisivät.

Toinen nimiin liittyvä tapaus oli WSOY:n Jacques Eijkensin - jonka titteli on HS:n mukaan sellainen kuin Sanoma-konsernin Learning & Literature -liiketoimintaryhmän johtaja - hetki sitten julkisuudessa esittämä vaade kirjailijan medioitumisesta. (HS:n uutinen täällä.) Itse en ole niinkään iloissani siitä, että kirjailijan tai ylipäänsä taiteilijan persoonaa pitäisi riipiä julkisuudessa. Itse en ainakaan halua kirjailijaa, haluan teoksen. Ei kirjailijan tarvitse olla minun kaverini. Ihmisiä on riittämiin, ja henkilöinä olen kiinnostunut omista ystävistäni. Pitäisikö minun tietää, mitä kirjoittajalla on vaatekaapissaan tai millainen hänen äitisuhteensa oli? Nostaako biografismi taas rumaa päätään?

Itse kirjoittajana käytän mieluummin aikani siihen minkä osaan, siis kirjoittamiseen. Ja nyt oli tarkoitus kirjoittaa nimistä, nimenomaan vielä kirjailijoiden nimistä. Hyvä nimi ärsyttää, hämmentää tai ilahduttaa ja jää siksi muistiin. Aikanaan Sofi Oksanen oli juuri tällainen nimi: etunimi katkeaakin lopussa ja poikkeaa siten totutusta. Nykyään Oksasen nimi on tietenkin jo jauhettu loppuun asti eikä se enää säväytä samalla tavalla.

Muutama hyvä nimi nousee mieleen: Arno Kotro ja Tiitu Takalo. Ensimmäinen narskuu suussa, kolahtelee kitalakeen. Sekä etu- että sukunimi ovat tarpeeksi erikoisia jäädäkseen mieleen. Jos niitä ei muista oikein, ne jäävät ärsyttämään. Tiitu Takalo taas muljahtelee kielellä mukavasti. Nimi soljuisi suusta suoraan kurkkuun ellei sukunimen k-kirjain pysäyttäisi sitä.

Suomalaisen kirjallisuuden nimikuningatar on kuitenkin ehdottomasti Kreetta Onkeli. Sekä etu- että sukunimi ovat täydellisiä. Etunimi on pureva ja hienostuneen vanhahtava. Sukunimi taas on jännittävä, muistuttaa onkaloista ja ronkeleista.

Kuten jo sanoin, haluan kuitenkin ennemmin teoksen kuin tekijän. Siksi Teemu Saukkosen työt tekivät tehtävänsä, kun päädyin etsimään lisää tietoa näyttelyn jälkeenkin. Itse toivon mieluummin, että lukijat muistavat tarinani eivätkä niinkään kirjoittaja-Nupposta.

Ja salanimeni? En tietenkään paljasta sitä täällä. Ensi kerralla kirjoitan teosten nimistä.