Lukiovuosina minulla oli pitkät ja puunatut kynnet. Lakkasin ne vähintään kaksi kertaa viikossa. Aina, kun ostin uusia juhlavaatteita, ostin myös uuden, vaatteisiin sopivan kynsilakan. Tein koristeluja kynsiini pikku siveltimellä. Käytin päällyslakkaa, vaikka en sitä aina olisi tarvinnut, lakkaus vaihtui sen verran tiuhaan. Himoitsin Sokoksella myynnissä ollutta Iron Maiden -nimistä ihastuttavaa metallisävyä. En koskaan ostanut sitä. Ostin aluslakkaa, mutta siitä huolimatta lakan alta paljastuivat keltaisenkoppuraisiksi kuivuneet kynnet. Nykyään osaan jo sivellä oliiviöljyä kynsinauhoihin - miten sopiva ylimeno kauneudenhoidon ja romanttisten luonnonyhteyspyrkimysten välillä.

Nykyään saan välillä kynsienlaittokohtauksen. Puunaan ja pakkeloin kynnet edustaviksi. Sitten homma taas jää. Lakkojen puutteesta ei ole kyse. Niitä minulla on runsaasti, väriskaala on turkoosinsinisestä vamppipunaiseen. Iron Maidenin sävyistä lakkaa en ole enää onnistunut mistään löytämään. Täydellinen myrkynvihreän sävy taisi sekin jäädä 90-luvulle.

Tänään kaipasin kultaista Chanelin kynsilakkaani. Parhaat kynsilakat tuntuvat aina olevan halpoja tai hävyttömän kalliita. Keskihintaisilla peruspulloilla saa aikaan vain sovinnaisia lakkauksia. Dekadentti kultalakkani on kuitenkin kotona, jossain ullakolla laatikkosokkelon uumenissa. Saan sen, ja kotini, takaisin joulukuun alussa.

On koti-ikävä.