Koska tein koko marraskuun töitä kotona, en oikeastaan todella huomannut miten pimeää talvella onkaan.  Kirkasvalolamppuni Kotiaurinko jäi viime kuussa melko vähälle käytölle. Tunnustan tosin joskus sytyttäneeni sen siksi, että toinen kissani köllii mielellään valoläntissä. 

Viime viikolla muistin taas, miltä pimeys tuntuu. Olin päässyt yövuorosta 07.30, mennyt nukkumaan joskus kahdeksan jälkeen ja herännyt klo 17. Pimeys tuntui huokuvan kaihtimien takaa, joten jätin ne suosiolla avaamatta. Laitoin Kotiauringon täysille ja muhjuilin koko illan sohvalla viltin alla. 

En tule koskaan muuttamaan pohjoiseen. Kaipaan aurinkoa. Mietin usein, mitä esivanhempanne oikein ovat ajatelleet. "Mennäänkö tuonne, missä on lämmin ja helmeä?" "Mitä suotta, jäädään tänne missä saamme kökkiä neljä kuukautta kylmässä ja pimeässä." "Okei, niin tehdään." Kuvittelen itseni elämään maanviljely-Suomen myyttistä muinaisaikaa: siellä Anni kykkii pirtissä päreen heikkenevässä valossa ja ulkona sudet ulvovat. Mietin, miten muka olisin pärjännyt. En ole oikein talvenkestävä: kaamos masentaa ja ihoni kitistyy pakkasessa. Joskus vielä opin rasvaamaan kantapääni ennen kuin ne kuivuttaan halkeavat.

Oikeasti pidän kyllä talvesta. Varsinkin lumi on innoittava elementti. Miten yhtäkkiä kaikki onkin valkoista ja harmaata ja pehmeää. Jotenkin kätkettyä. 

Myös kissat tulevat talvella mielellään sänkyyn vieruskavereiksi. Onhan se somaa, mutta kylkeä kääntääkseni joudun nykyään hätistämään kaksi eläintä pois jaloista tai ratkaisevan peitonkulman päältä. Olen vakuuttunut, ettei mikään eläin pysty samanlaiseen syyttävään uhriparan tuijotukseen kuin kissa. Onneksi on pimeää.