Helmikuu on hauska tapaus kuiden joukossa. Olen niitä, jotka uusiutuvat syksyisin, joten tammikuuhun ei liity erityisen vahvaa uuden syklin aloittamisen mentaliteettia. Lisäksi tammikuussa on mielestäni aivan liian pimeää.

Helmikuussa valon lisääntymisen kuitenkin huomaa. Olen tuntevinani myös muita kevään merkkejä: lintujen laulua ja hienoista veden tipahtelua räystäiltä. Kunnon helmikuun pakkanen kuuluu niin ikään talven taittumiseen. Mielestäni talven pitää saada kuluttaa pakkasensa loppuun ennen kuin luovuttaa ja antautuu maaliskuulle.

Toki helmikuu hakee vertaistaan myös juhlapäiväleivonnaisten esiintymistiheyttä tarkasteltaessa. Toisinaan on ihan paikallaan kinastella lempeästi siitä, kuuluuko Runebergin torttuun laittaa karvasmantelia (ei, mutta tujaus rommia on paikallaan) sekä antautua hillo vs. mantelimassa -laskiaispulladebattiin (hillo, mielellään mansikka-).

Helmikuussa tekisi mieli myös hiihtää. Omistan jopa ihan kelvot sukset. Minulla on hiihtämisestä kahdenlaisia mielikuvia. Ensimmäinen: Lähdetään kavereiden kanssa hiihtämään lähisaareen ja syödään siellä kiven päällä istuen maailman parhaita appelsiineja. Toinen: Koulun pakkohiihtolenkkiin kuuluu tavattoman jyrkkä alamäki, jossa on alhaalla mutka. Päädyn joka kerta pöpelikköön ja kauluksesta menee lunta sisään. Pelkään, ettei ole yhtä helmeä ja toivon, ettei olisi yhtä kauheaa enkä sitten saakaan lähdettyä.

Olisi kirjoitushommiakin. Ajattelin aloittaa Portin kilpailunovellin tänä vuonna ajoissa, jotta se olisi hyvissä ajoin valmis ja välttäisin pakkotahtisen deadline tappaa -kirjoittamisen. Strategia ei ole toiminut kertaakaan aiemmin, mutta yritän joka vuosi sinnikkäästi. Raportoin onnistumisestani elokuussa.

Koska on helmikuu, muistakaa helmeillä.