Kirjoitin aiemmin keväällä elämäni ensimmäisen raapaleen. Raapale on sadan sanan pienoistarina. Otsikkoon ja väliotsikoihin on lisäksi käytössä viidentoista sanan reservi.

   Sittemmin raapaleita on kertynyt jo muutama. Toisinaan niiden kirjoittaminen on ihanan vapauttavaa. Mielessäni pyörii aina irrallisia lauseita, jonkinlaisia tarinanhäntiä joita ei aina pysty käyttämään mihinkään vaikka kuinka haluaisi. Ne ovat kuin neuletöistä jääneitä jämälankoja: ihan kelvollista materiaalia, jota on harmittavan vähän.

   Raapaleet opettavat toden teolla arvostamaan sanoja. Lyhyelläkin sanamäärällä on mahdollista kertoa niin kovin paljon, kunhan vain osaa vihjata ja viitata. Lisäksi olen todennut, että yhdyssana on raapaleen kirjoittajan ylin ystävä. Anteeksi, tarkoitan tietenkin, että yhdyssana on raapalekirjoittajan ylin ystävä.

   Mutta sitten vastoinkäymiset. Joskus tarina paisuu. Silloin lienee helpointa antautua ja hyväksi tekstinsä pullataikinamainen luonne. Muuten on edessä julma karsinta. Mistä sanasta voin luopua? Mikä adjektiivi on herkullisin, mikä puolestaan voidaan uhrata latistamatta raapaletta tylsäksi pannukakuksi?

   Raapale käy myös kirjoitusblokin purkajasta. Jos työ ei millään suju, voi olla helpotus jos sata sanaa riittää.

Lopuksi vielä kevätvihjaisu. Kannattaa ottaa kengät pois ja kuljeskella nurmikolla. Se käy jalkahoidosta ja lisäksi saa sanoa itselleen, että raspin ja rasvalla lutraamisen voi hetkeksi jättää väliin.

   Edistyneemmät kevätharrastajat voivat nostaa kädet pään päälle, juosta ympäriinsä niitä heilutellen ja huutaa "Aurinko! Aurinko! Aurinko!"

   Koska mitä olisi kevät ilman aurinkoälämölöä?