On kulunut lähes vuosi Putoavan tähden prinsessan ilmestymisestä. On hienoa huomata, että teosta yhä luetaan: uusin arvostelu ilmestyi juuri Morren maailmassa. Tunnustan, etten erityisemmin pidä prinsessoista. Kuitenkin kirjoitin sellaisesta romaanin.

Tarkemmin sanoen en oikeastaan pidä reaalimaailman, siis meidän maailmamme, prinsessuudesta. En pidä siitä, että (hetero)hääpäivän pitäisi naiselle olla päivä prinsessana. Siitä, että pikkutytön tulisi haluta leikkiä prinsessaleikkejä, joissa laitetaan nätti mekko päälle ja odotetaan prinssiä. Eräs hirveimpiä prinsessaesimerkkejä on vauvakirjapari Pikkuprinssi valloittaa - Pikkuprinsessa unelmoi (tässä huomataan, että todellisuus on aina fiktiota kammottavampaa).

Toisin sanoen en pidä prinsessuudesta, johon kuuluu vaatimus passiivisuudesta. Prinsessoista, jotka ovat objekteja. Joille tapahtuu, jotka eivät toimi. Jotka ovat hiljaa ja kauniita.

Putoavan tähden prinsessan päähenkilö Rhéta on ehdottomasti vaikein päähenkilö, jonka olen toistaiseksi kirjoittanut. Suosikkiprinsessoitani on lapsesta saakka ollut Tähtien sodan Leia Organa, ja Rhéta on hänen antiteesinsä. Karrikoiden voisi sanoa, että Rhéta ei toimi, ei pyri asioita kohti, vaan väistelee, ajautuu, on vain olemassa. Eikä hän lopulta ole edes objekti, vaan pahimmillaan - joskaan ei omasta syystään - kristevalainen abjekti, tai foucault'laisittain ruumis yhteiskunnallisen vallankäytön kohteena.

Mielestäni kirjailijan ei tarvitse pitää päähenkilöstään. Kunhan ei suhtaudu tähän välinpitämättömästi. Pitkään halveksin ja toisinaan lähes vihasin Rhétaa - hänen passiivisuuttaan, päättämättömyyttään ja sitä, miten hän aina vetäytyy sivuun. Kunnes lopulta, useiden kirjoituskertojen jälkeen, aloin vihdoin ymmärtää häntä. Sitä kautta avautui myös uusi näköala prinsessoihin.

Prinsessuus on potentiaalia. Alkutila. Siemen. On vain lähdettävä versomaan kohti kuningattaruutta, tai ylipäänsä haluamaansa.

Elää rohkeasti.

PS. Eikä Leiallakaan ole aina helppoa. 10 Hours of Princess Leia Walking in NYC.