Tänä kesänä jätin säärikarvani vahaamatta.

Yleensä toteutan säärieni suhteen sisäistynyttä vaatimusta siitä, että ihmislajin naaras ei saa olla karvainen. Pukeudun nuhjuiseen kylpytakkiin ja vahailen sääreni - ja vielä Veetillä. Varsinaista Me Timea. Kuva täydentyisi, jos hiukseni olisivat papiljoteilla ja suusta roikkuisi rööki. Mutta ei.

Tänä kesänä koin jalkavastoinkäymisiä. Ensin iski niveltulehdus useampaan varpaaseen ja sitten kaksi varvasta murtui viikon sisään. Kesä-heinäkuun vaihteen kolme viikkoa olin lähes kykenemätön kävelemään ja ihastuttavien "varpaat rantahietikolla" -kuvien sijaan otin "turvonneet ja mustelmankukertavat varpaat paketissa" -kuvia (en nyt esitä niitä tässä, sillä joku roti). Vaan olipahan kerrankin aikaa istua sohvalla, lukea ja pelata konsolipelejä. Siinä samalla säärikarvani puskivat pituutta. Ja sitten vain annoin niiden olla.

Ja maailma jatkoi pyörimistään.

Toki tiesin, ettei se pysähtyisi. Mutta oli yllättävän virkistävää huomata, että jäätelö maistui ihan yhtä hyvältä, olin ihan yhtä onnekas/onneton, sade tuntui ihan yhtä nuljanderilta, kavereiden kanssa oli ihan yhtä pöljän kivaa ja kesälomakin vääjäämättä loppui säärikarvoistani huolimatta. Kun mobiliteettini oli rajallinen, tuli myös katsottua tavallista enemmän telkkaria. Vinkeää huomata, ettei karvanpoistotuotteiden mainoksissa koskaan näytetä oikeita karvoja - tietokoneella animoituja korkeintaan. Miten paljon uskottavampaa olisi, jos niiden silosääristen tyttösten sijaan näkyisi ronskimpi nainen, jonka bikinrajasta vähän tursuaisi.

Loppukesästä päädyin taas vahailemaan sääriäni. Omasta esteettisyyden halustani, en pakosta. Mutta kesä oli virkistävä, sillä kun kehoni oli rikkonainen, onnistuin antamaan sille karvan verran vapautta.