"You are not your fucking khakis." (Chuck Palahniuk, Fight Club.)

Olen muuttamassa. Se on kauheaa.

Se on myös välttämätöntä. Vanha asuntoni on minulle aivan liian pieni. Olen tilarohmu, ympäri pyöriskelijä, suuriin, avariin halleihin pesiytyvä. Olen myös tavararohmu, harakka, kauniin keräilijä. Siksi minulla on paljon tavaroita. Muutossa kuitenkin paljastuu se, mikä jää rakkaiden, jännittävien ja outojen tavaroiden varjoon: kama ja sälä. 

Pölyn määrästä en edes aloita.

Olen asunut samassa asunnossa kahdeksan ja puoli vuotta. Vaatehuoneeseen ja alkovini alla olevaan säilytystilaan on kertynyt ties mitä, epäilyttävää tauhkaa, painolastia, sitä minkä on vain laittanut syrjään, kun ei ole tarvinnut ajatella sen pitemmälle. Ja nyt, kun olen muuttamassa majaa, kaikki se tulee taas vastaan. Joten olen heittänyt pois yliopiston ranskan muistiinpanot, ehkä 1017 joulukorttia, joista osa viime vuosituhannelta, antanut minulle jostain joutuneen lasten muovisormuksen kummilapselleni sekä selvittänyt, minne voisin lahjoittaa ison kassillisen pehmoleluja.

Sitten ovat esineet, jotka ovat niin paljon enemmän kuin vain esineitä. Kuten ensimmäiset leluni, nimetön pupu ja Heli-Heli-pallo. Pupun olen saanut niin pienenä, etten osannut keksiä sille nimeä, koska en tiedä, osasinko vielä edes kunnolla puhua.

20170513_152442.jpg

Pakkasin myös vihkot, joihin olen kirjoittanut Naisen ja kuninkaan ensimmäisen version. 

20170513_120551.jpg

Nämä nuhjuiset vihkot ovat eräs elämäni tärkeimpiä esineitä. Olen kirjoittanut kahden muunkin romaanini ensimmäiset versiot käsin ja luopunut tavasta vasta tällä hetkellä työn alla olevan tarinan kanssa. Erään aikakauden loppu siis.

20170513_120607.jpg

Kenenkään meistä ei pitäisi olla vain khakihousunsa. Mutta khakihousut voivat kantaa mukanaan muistoa. Ehkä osa kertyneestä pölystäkin on tähtipölyä ja hitusia timanteista.