maanantai, 25. heinäkuu 2016

Ole totinen, toveri - kirjailija ja yhteiskuntaluokka

Tämän pohdinnan pontimina ovat Asta Lepän essee kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta sekä Laura Honkasalon bloggaus samasta aiheesta. 

Olen jälleen saman tunteen äärellä kuin monta kertaa aiemmin. Keskustelu kirjailijuudesta lainehtii mediassa enkä osaa asettua keskusteluun mukaan. Ja kun keskusteluun vielä liittyy keskiluokka - ah, tuo myyttinen suomalaisuuden perikuva, möhkälemäinen me, joka tarkoittaa milloin mitäkin - niin ollaan kirjailija- ja luokkaidentiteetin risteyskohdassa. 

Olen akateemisesta perheestä. Simppeli lause? Nääh. Klassisen määritelmän mukaanhan riittää, että toinen vanhemmista on korkeakoulutettu. Omassa tapauksessa on maisteriksi itsensä lukenut äitini. Isäni on työläistaustainen. Asetelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen, isäni tietää oopperasta enemmän kuin minä koskaan tulen tietämään ja lukee ehkä kolme kertaa enemmän kirjoja vuodessa kuin itse nykyään ehdin. 

Työsopimuksessani lukee alempi toimihenkilö. Joskus tuntuu, että sen ja alemman keskiluokan välille vedetään siekailematta yhtäläisyysmerkki. Koen kuitenkin työni täysin duunarityöksi. Olen ollut kohta kymmenen vuotta asiakaspalvelualalla, ja ala senkun paisuu ja paisuu. Onko siitä uudeksi tehdastyön kaltaiseksi työllistäjäksi, jää nähtäväksi. Mitään erityisen keskiluokkaista en omassa palkkatyössäni näe. Harvemmin aihetta kirjallisuudessakaan käsitellään - oma teokseni Hirviöasiakaspalvelu toki sivuaa aihetta, mutta pääosassa on huumori, ei niinkään aspatyön arki.

"Suurin osa kirjallisuudesta käsittelee kuitenkin keskiluokkaista maailmantuskaa", Asta Leppä kirjoittaa. Tässä kohtaa koen aina putoavani kärryiltä niin lukijana kuin kirjailijanakin. Koska mitä hiton kirjoja näin sanovat oikein ovat lukeneet ja mitä tämä kertoo kirjallisuuskeskustelun kapeudesta? Sitten muistan oman vinkkelini. Lähes kaikki tuntemani kirjailijat kirjoittavat spefiä, ja spefikirjailija (tai lasten- tai nuortenkirjailija, runoilija, sarjakuvapiirtäjä, hitto, kirjailijakeskustelussa lähes kuka tahansa muu kuin keskiluokkaan sijoitettu, realismia kirjoittava kirjailija, joka mieluusti asuu tietenkin Helsingissä) kuuluu jonnekin epämääräiseen marginaaliin. Sieltä kohoaa paljon monipuolisempia ja moninaisempia aiheita kuin keskiluokkainen maailmantuska.

Kuitenkin minuunkin saa helposti painettua keskiluokkaisuuden leimoja: olen korkeakoulutettu, minulla on vakityö, asun omistusasunnossa... En kuitenkaan koskaan ole kokenut kuuluvani keskiluokkaan enkä edes halua kuulua. Perinteisellä luokkajaolla on minulle hyvin vähän annettavaa, ja siksi keskustelu kirjallisuuden ja kirjailijuuden keskiluokkaistumisesta tuntuu poissulkevalta ja kapea-alaiselta. Tästä päästään mukavasti kysymykseen siitä, mikä suomalainen kirjallisuus ylipäänsä mielletään oikeanlaiseksi kirjallisuudeksi: taasko realismin painolasti typistää kirjallisuuskeskustelun? 

Jako keski- ja työväenluokkaan on murtumassa: itse olen siitä hyvä esimerkki. Miksi siis kirjailijan yhteiskuntaluokalla on yhä merkitystä? 

sunnuntai, 5. kesäkuu 2016

Erinomaisten kummajaisten klubi

Koska taannoisessa kauhusirkuskuvauksessa oli niin helmeä, päätimme kameravelho Outi Puhakan kanssa järjestää uuden kuvauspäivän. Tällä kertaa teemana oli steampunk, ja mukana taas Osuuskumman oivallisia kummajaisia. Kaikki kuvat Outi Puhakka.

Tässä toki vain maistiaisia, kaikki kuvat nähtävissä täällä.

Kauhusirkuskuvat täällä.

1B0C7091.jpg

Klubilaiset yhteiskuvassa.

1B0C7104.jpg

Neiti tutkimusmatkailija.

1B0C7124.jpg1B0C7204.jpg1B0C7296.jpg1B0C7385.jpg

Korppi ei osaa käyttäytyä. Ilmalaivan kapteeni on alistunut kohtaloonsa.

1B0C7455.jpgsatsi3-11.jpgsatsi4-19.jpg

Totuuden äärellä.

maanantai, 2. toukokuu 2016

Kevätvalon aikaan

On siis kevät.

Kevät on suosikkivuodenaikana. Ja samaan aikaan ehkä vaikein aika vuodesta. Talvi on raskain, mutta sinnittelen sen halki apunani kirkasvalolamppuni Kotiaurinko, kehruukissat ja litroittain teetä. Keväällä nuupahdan, koska valon lisääntyessä ei tarvitsekaan enää sinnitellä. Siksi tulee kevätväsymys, herpaannus kun on selvinnyt taas uuden kesän kynnykselle. Siksi myös blogilöpsöys.

Huhtikuun 9. päivä taklasin kevätväsymystä piipahtamalla Helsingissä Popcultissa. Ihana coni! Muistutti wanhaa conikävijää Ropeconista - jossa en ole käynyt ikuisuuteen. Lämminhenkinen tunnelma, mahtavaa cossausta! Kävimme myös yhteiskuvassa Osuuskumman steampunkkareiden kanssa. 

Ensin pönötettiin virallisemmin. Vasemmalta: Hanna Morre Matilainen, Mia Myllymäki, Magdalena Hai, allekirjoittanut ja J.S. Meresmaa. (Kuva PopCultin kuvauspalvelu.)

 Popcult_2016_Kuvauspalvelu_023.jpg

Sitten otettiin asenteella. (Kuva Popcultin kuvauspalvelu.)

Popcult_2016_Kuvauspalvelu_024.jpg

Kevään tulon huomaan siitäkin, että teen pohjalaatu alkaa hitaasti mutta vääjäämättä liukua mustasta vihreään. Viime keväänä join litroittain senchaa. Toistaiseksi vielä vuorottelen: tällä kertaa esittelyssä enteilevästi nimetty Kuopion kauppahallin Pikkumakkeen Kesäyön uni. 

20160412_190958.jpg

Pelkästään jo teepakkauksen etiketti saa minut hyvälle tuulelle, puhumattakaan siitä, että shampanjalla maustetussa teessä on jotain kohottavaa. Kesäyön unessa on kaikki kohdallaan: kirpeää mansikkaa ja shampanjaa tasapainottaa pehmeä kerma.

20160412_191015.jpg

Lamppukaunottaren ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi: elo on helmempää, kun se on kauniisti valaistu.

Kesäyön uni ei shampanjasta huolimatta vie minua Ranskaan vaan Italiaan. Koska se maistuu viileältä valkoviiniltä, jota juodaan katukahvilassa piazzalla. Tai miksei Kuopion torilla kesäpäivänä. Ehkä juojat eivät aivan ole sitä, mitä väittävät olevansa - Kesäyön unta voisi juoda pikkutunneilla, yöjuhlissa, kun kaikki eivät ole vielä riisuneet naamiotaan.

keskiviikko, 23. maaliskuu 2016

Uutukaisia

Toisinaan vastaan tulee teepannu, jota ei voi jättää väliin. Kuten tämä tumma kaunotar.

20160311_180726.jpg

Se näyttää mustalta joutsenelta ja avaruusalukselta. Ja venäläiseltä kansansadulta Vasilisa Viisaasta. Huomautettakoon, että se myös painaa kuin synti - tästä kannusta ei voi tarjoilla kuin tärkeää ja painavanmakuista teetä. 

Sain myös tekijänkappaleet Osuuskumman uudesta steampunk-antologiasta. On se vaan korea! (Kissankorvahattu larppaa kuvassa silinteriä.)

20160318_205057.jpg

Olen mukana antologiassa novellilla Mustan käden varjo. Se on ensimmäinen vaihtoehtohistoriallinen novellini ja sijoittuu vuoteen 1919, suuren sodan jälkimaininkeihin. Syntyajatuksena oli oma ihmetykseni siitä, miten ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajauduttiin niin pian toiseen ja toisaalta se, miten pitkän, historiallisen kehityksen päätepiste ensimmäinen maailmasota oli.

Novellissani Suomi on itsenäistynyt jo 1809. Venäjä on tukahduttanut vuoden 1917 kapinan ja säilynyt keisarikuntana. Oli helmeä mutta työlästä uppoutua taustatyön tekemiseen novellia varten. Mielenkiintoista oli myös tasapainoilla sen kanssa, miten paljon tunnettua historiaa säilyttää ns. totena omassa tarinassaan ja missä taas poiketa omille poluilleen. Nostan kissankorvahattuani kaikille historiallisen fiktion kirjoittajille! 

maanantai, 29. helmikuu 2016

Missä pippuri kasvaa

Vapaapäivän pakkasaamu. Viikonlopun auringonpaiste paljasti armottomasti Annilan pölyisyyden, mutta tänään laiskottaa ja aiottu siivous tekee mieli siirtää huomiselle. Koska on kalseaa, tekee hyvää lämmitellä teen äärellä. 

20160229_095841%20%282%29.jpg

Kissakin sen tietää.

20160229_095920%20%282%29.jpg

Tänään aamuteenä Teetaikurien Chaitee. Siinä on pippuria! Sain tämän teen joululahjaksi ystävältä ja olen siihen kertakaikkisen ihastunut. Siinä on täyteläinen ja lämmin maku - eksoottinen, lähes siirtomaa-aikainen, muistuma ajoista jolloin tehtiin maustematkoja ja seikkailtiin merillä (pippuri aiheuttaa minussa selvästi siirtomaa-aikojen hävytöntä romantisointia).

Tässä teessä on lämpimiä öitä ja salaisuuksia, ehkä jopa vähän kiellettyä hedelmää. Rohkenisin suositella sitä myös viettelyteeksi, mutta varoituksen sana! Tee ei sovi heikkohermoisille eikä kaunosieluisille!

  • Teokseni